Skyfall – all about my mother

It is baffling that one of the biggest entertainment products of late, the all-time box office topping film in Britain, the 23rd James Bond, takes as its theme a destructive mother figure, and the dependency of two boys on their mother. Baffling, because one would not immediately recognise the film’s traumatic and painful core as a commercial concept, because the depicted psychopathologies in the relationships relate to mass killings, and because we, the audience, find them and the characters so fascinating and recognisable.

The film is good, the best of the Bond franchise in my opinion. If interpreted from a psychological standpoint, its assertion about the main character and the world is radical, and its success testifies to its accuracy.

In the film’s first act, ”M” (Judi Dench) is repeatedly addressed as ma’am. The word is very close to mom, mother. M orders Bond (Daniel Craig) to abandon a wounded agent, and moments later she also sacrifices Bond for higher goals. This theme is repeated later, when it is revealed that M has also abandoned Silva (Javier Bardem), the antagonistic ”evil brother”, in order to save six other agents.

Bond’s patriotism is emphasized on several occasions. Nationalism is the ideology that transcends the individual as the highest goal – and fills an existential void. It is the reason for which a mother sacrifices her sons – Silva, Bond, and the other agents who are exposed as a result of Silva’s revenge. Nationalism is the medicine nursing the narcissistic wound – as in Anders Breivik’s case. The mother appeals to rationality in her decisionmaking, and we accept her rationale.

Silva recounts to Bond the story of rats that took over as small island. His grandmother (another mother figure) lured the rats into a barrel using a coconut as bait, but did not exterminate them. The starving rats started eating each other, until only two were left alive. They were released into the wild. They no longer wanted to eat coconuts, but preferred to prey on other rats. They were transformed. Silva sees himself and Bond as similar, transformed rats. And, after killing Silva, Bond concludes: ”Last rat standing”.

Bond’s mental landscape is desolate, depressive and self-destructive. It lacks nuance and true human relations. In a word association test, Bond replies to the word ”murder” with the word ”employment”. M states that orphans make the best agents. The only apparent source of pleasure is sex, creating the illusion of communion. In Bond’s file there is a mention of unresolved childhood trauma related to the death of his parents. M is Bond’s only attachment, his mother. The psychopathology of the hero resembles psychopathic narcissism. His defect demands constant stimulation with violence and the presence of death. He acts like a machine, in accordance to his training, devoid of subjective emotion. Interestingly, he is the object of our admiration. Both Bond’s psychopathic hero and the theme of the evil brother’s personal revenge are surprisingly closely related to the psychopathology of mass murderers.

Silva rebels against the destructive mother. His motive is personal, and the revenge is public and ostentatious. There are numerous victims. He acts disguised as a police (cf. Breivik). The criminal is no longer a madman pursuing world domination, but simply a boy betrayed by his mother.

Earlier in the backstory, M has betrayed Silva, who in the hands of his enemies has attempted to kill himself with cyanide, destroying his face and internal organs. A prosthetic chin hides the deformity that Silva finally reveals to M as he demands that she, the ”mother”, call him by his real name.  M refuses, countering that Silva will vanish into nothingness and oblivion. In her world view regret is unprofessional. In his messages Silva  on the other hand has insisted that his ”mother” reflect on her sins.

The third act takes place in Bond’s childhood home, Skyfall. We travel back in time, on one hand to the original stage, on the other hand into regression. The home is completely destroyed, and Bond confesses to always hating the place. It is where all the hate originates.

In the end, Silva wishes for the ”mother” to shoot them both with one bullet, resting his head against hers. Silva is, however, killed by a knife thrown by Bond, the good brother. Also M dies from her wounds. Bond cries, but is moved by self pity, as Breivik in court.

The death of the ”mother” does not cause Bond to become independent. The ”mother” is replaced by a ”father” (Ralph Fiennes), whom Bond immediately addresses as ”M” (mother), and is ready serve ”with pleasure”. There is no individuation, the dependency continues, in the service of the father and of the country.

The film also highlights the conflict between the old and the new world. There is no longer a shadow in which the agents operate, instead everything is transparent. In the opening shot, Bond himself is seen as a shadow. The film depicts generations and their differences. A pyjama-clad representative of the new generation causes more damage with his laptop in one morning than Bond could manage in a year. Bond ages, he no longer passes the physical or mental tests. When Silva asks if Bond has a hobby, he replies ”resurrection”. Resurrection is a chracteristic trait of the hero and associates Bond with Christ, the sacrifice.

The final scene of the film still ends up being a perverse, regressive reversal: the world returns to the old order, even more old-fashioned than the destroyed world of the ”mother” – the most positive female character is then dressed up as Moneypenny in a two-piece suit, a secretary. The ”father” – addressed as mother – seizes power, and the boy accepts this. The fight for England continues, in a world divided into good and evil. No new ”other” is born, there is no transformation after the resurrection, only regression.

 

 

Skyfall – kaikki äidistäni

On hämmentävää, että yksi maailman suurimmista viihdetuotteista, Englannissa kaikkien aikojen katsotuin elokuva, 23. James Bond, käsittelee tuhoavaa äitihahmoa ja kahden pojan riippuvuussuhdetta äitiinsä. Hämmentävää se on siksi, että elokuvan traumaattista ja kipeää ydintä ei heti arvaisi kaupalliseksi konseptiksi, ja myös siksi, että sen esittämät suhteiden psykopatologiat liittyvät joukkosurmiin, ja että me, yleisö, koemme ne ja elokuvan henkilöt niin fasinoiviksi ja tunnistettaviksi.

Elokuva on hyvä, paras Bond mielestäni. Jos elokuvan tulkitsee psykologisesti, sen väite päähenkilöstä ja maailmasta on radikaali, ja sen menestys kertonee jotakin väitteen osuvuudesta.

Ensimmäisessä näytöksessä M:ä (Judi Dench) kutsutaan toistuvasti ma’am. Se on hyvin lähellä sanaa ‘mom’, äiti. M käskee Bondia (Daniel Craig) hylkäämään haavoittuneen agentin, ja hetken kuluttua uhraa myös Bondin korkeampien päämäärien vuoksi. Teema toistuu myöhemmin, kun selviää, että M on hylännyt myös Silvan (Javier Bardem), tarinan antagonistin, ”pahan veljen”, pelastaakseen kuusi muuta agenttia.

Bondin patriotismia korostetaan useamman kerran. Nationalismi on se ideologia, joka ylittää yksilön ja näyttäytyy korkeimpana arvona – ja täyttää eksistentiaalisen tyhjiön. Sen vuoksi äiti uhraa poikiaan – Silvan, Bondin ja muut agentit, jotka paljastuvat Silvan koston seurauksena. Nationalismi on narsistista haavaa hoitava lääke – kuten myös Breivikin tapauksessa. Äiti vetoaa päätöksenteossaan rationaalisuuteen, ja me hyväksymme hänen perustelunsa.

Silva kertoo Bondille tarinan rotista, jotka valtasivat pienen saaren. Hänen tätinsä (yksi äitihahmo lisää) houkutteli rotat kookospähkinällä tynnyriin, mutta ei tuhonnut niitä. Nälissään ne alkoivat syödä toisiaan, kunnes vain kaksi oli jäljellä. Ne päästettiin luontoon. Ne eivät enää halunneet syödä kookospähkinää, vaan toisia rottia. Ne olivat muuttuneet. Silva näkee itsensä ja Bondin tällaisina muuttuneina rottina. Myös Bond sanoo lopuksi tapettuaan Silvan: ”Last rat standing”.

Bondin mielenmaisema on tyhjä, depressiivinen ja itsetuhoinen. Se on vailla sävyjä ja oikeita ihmissuhteita. Sana-assosiaatiokokeessa Bond vastaa sanaan ’työ’ sanalla ’murha’. M sanoo, että orvoista tulee parhaita agentteja.  Nautintoa tuottaa vain seksi, joka synnyttää illuusion yhteydestä. Bondin taustatiedoissa mainitaan ratkaisematon lapsuuden trauma, joka liittyy vanhempien kuolemaan. M on Bondin ainoa kiintymyssuhde, Bondin äiti.  Sankarin psykopatologia muistuttaa  psykopaattista narsismia. Hänen vammansa vaatii jatkuvaa stimulaatiota väkivallalla ja kuoleman läsnäoloa. Hän toimii konemaisesti koulutuksensa mukaisesti, ilman omaa subjektiivista tunnetta. Kiinnostavaa on, että hän on ihailumme kohde. Sekä Bondin psykopaattinen sankarihahmo että pahan veljen henkilökohtaisen koston tematiikkaa liittyvät joukkosurmaajien psykopatologiaan yllättävän läheisesti.

Silva nousee kapinaan tuhoavaa äitiä vastaan. Koston motiivi on henkilökohtainen, kosto on julkinen ja näyttävä. Uhreja tulee useita. Se tehdään poliisiksi pukeutuneena (vrt. Breivik). Rikollinen ei enää ole maailman herruutta tavoitteleva mielipuoli, vaan äitinsä pettämä poika.

M on aikaisemmin kavaltanut Silvan, joka sitten yritti vihollisen käsissä itsemurhaa syanidilla. Syanidi tuhosi hänen kasvonsa ja sisäelimensä. Leukaproteesi peittää epämuodostuman, jonka Silva paljastaa M:lle samalla, kun pyytää ’äitiä’ kutsumaan häntä oikealla nimellään. M ei suostu, vaan sanoo Silvan katoavan mitättömyyteen ja unohdukseen. Äidin maailmankuvassa katumus on epäammattimaista. Viesteissään Silva vaatii ’äitiään’ ajattelemaan syntejään.

Kolmas näytös tapahtuu Bondin lapsuuden kodissa, Skyfallissa. Matkustetaan ajassa taaksepäin; toisaalta kohti alkuperäistä näyttämöä, toisaalta on kysymys regressiosta. Koti tuhoutuu elokuvassa täysin, Bond sanoo aina vihanneensa sitä paikkaa.  Vihan alkuperä on siellä.

Lopussa Silva toivoo, että ’äiti’ ampuisi heidät samalla luodilla painaen päänsä ’äidin’ päätä vasten. Hyvä veljen, Bondin, heittämä veitsi kuitenkin tappaa Silvan. Myös M kuolee haavoihinsa. Bond itkee, mutta liikuttuminen on itsesääliä, kuten Breivikin kyyneleet oikeussalissa.

’Äidin’ kuolema ei johda Bondin itsenäistymiseen. ’Äiti’ korvataan ’isällä’ (Ralph Fiennes), jota Bond heti kutsuu ’M’:ksi (M = mother), ja on valmis palvelemaan tätä ”with pleasure.” Kehitystä yksilöksi ei tapahdu, vaan riippuvuussuhde jatkuu isän palveluksessa ja isänmaan hyväksi.

Elokuva nostaa esiin myös vanhan ja uuden maailman ristiriidan. Enää ei ole varjoa, jossa agentit työskentelisivät, vaan kaikki on läpinäkyvää. Alkukuvassa Bond on varjo. Elokuva käsittelee sukupolvia ja niiden eroa. Uuden sukupolven edustaja saa pyjamassaan yhdessä aamussa kannettavalla tietokoneellaan enemmän tuhoa aikaiseksi kuin Bond vuodessa. Bond vanhenee – hän ei läpäise enää testejä fyysisesti eikä henkisesti. Kun Silva kysyy, mitä Bond harrastaa, Bond  vastaa, että ylösnousemusta. Resurrection on yksi sankarin ominaisuus ja liittää Bondin Kristukseen, uhriin.

Loppukohtaus on kuitenkin perverssi, regressiivinen taka-askel: maailma asettuu vanhanaikaiseksi, jopa vanhanaikaisemmaksi kuin ’äidin’ tuhoutunut maailma – elokuvan myönteisin naishahmo puetaan Moneypennyksi jakkupukuun ja sihteerin rooliin. ’Isä’ – jota kutsutaan äidiksi – ottaa vallan, ja poika hyväksyy tämän. Taistelu Englannin puolesta, hyvään ja pahaan jakaantuneessa maailmassa saa jatkua. Uutta, ’toista’, ei syntynyt, ei transformaatiota ylösnousemuksen jälkeen, vaan regressio.