On hämmentävää, että yksi maailman suurimmista viihdetuotteista, Englannissa kaikkien aikojen katsotuin elokuva, 23. James Bond, käsittelee tuhoavaa äitihahmoa ja kahden pojan riippuvuussuhdetta äitiinsä. Hämmentävää se on siksi, että elokuvan traumaattista ja kipeää ydintä ei heti arvaisi kaupalliseksi konseptiksi, ja myös siksi, että sen esittämät suhteiden psykopatologiat liittyvät joukkosurmiin, ja että me, yleisö, koemme ne ja elokuvan henkilöt niin fasinoiviksi ja tunnistettaviksi.
Elokuva on hyvä, paras Bond mielestäni. Jos elokuvan tulkitsee psykologisesti, sen väite päähenkilöstä ja maailmasta on radikaali, ja sen menestys kertonee jotakin väitteen osuvuudesta.
Ensimmäisessä näytöksessä M:ä (Judi Dench) kutsutaan toistuvasti ma’am. Se on hyvin lähellä sanaa ‘mom’, äiti. M käskee Bondia (Daniel Craig) hylkäämään haavoittuneen agentin, ja hetken kuluttua uhraa myös Bondin korkeampien päämäärien vuoksi. Teema toistuu myöhemmin, kun selviää, että M on hylännyt myös Silvan (Javier Bardem), tarinan antagonistin, ”pahan veljen”, pelastaakseen kuusi muuta agenttia.
Bondin patriotismia korostetaan useamman kerran. Nationalismi on se ideologia, joka ylittää yksilön ja näyttäytyy korkeimpana arvona – ja täyttää eksistentiaalisen tyhjiön. Sen vuoksi äiti uhraa poikiaan – Silvan, Bondin ja muut agentit, jotka paljastuvat Silvan koston seurauksena. Nationalismi on narsistista haavaa hoitava lääke – kuten myös Breivikin tapauksessa. Äiti vetoaa päätöksenteossaan rationaalisuuteen, ja me hyväksymme hänen perustelunsa.
Silva kertoo Bondille tarinan rotista, jotka valtasivat pienen saaren. Hänen tätinsä (yksi äitihahmo lisää) houkutteli rotat kookospähkinällä tynnyriin, mutta ei tuhonnut niitä. Nälissään ne alkoivat syödä toisiaan, kunnes vain kaksi oli jäljellä. Ne päästettiin luontoon. Ne eivät enää halunneet syödä kookospähkinää, vaan toisia rottia. Ne olivat muuttuneet. Silva näkee itsensä ja Bondin tällaisina muuttuneina rottina. Myös Bond sanoo lopuksi tapettuaan Silvan: ”Last rat standing”.
Bondin mielenmaisema on tyhjä, depressiivinen ja itsetuhoinen. Se on vailla sävyjä ja oikeita ihmissuhteita. Sana-assosiaatiokokeessa Bond vastaa sanaan ’työ’ sanalla ’murha’. M sanoo, että orvoista tulee parhaita agentteja. Nautintoa tuottaa vain seksi, joka synnyttää illuusion yhteydestä. Bondin taustatiedoissa mainitaan ratkaisematon lapsuuden trauma, joka liittyy vanhempien kuolemaan. M on Bondin ainoa kiintymyssuhde, Bondin äiti. Sankarin psykopatologia muistuttaa psykopaattista narsismia. Hänen vammansa vaatii jatkuvaa stimulaatiota väkivallalla ja kuoleman läsnäoloa. Hän toimii konemaisesti koulutuksensa mukaisesti, ilman omaa subjektiivista tunnetta. Kiinnostavaa on, että hän on ihailumme kohde. Sekä Bondin psykopaattinen sankarihahmo että pahan veljen henkilökohtaisen koston tematiikkaa liittyvät joukkosurmaajien psykopatologiaan yllättävän läheisesti.
Silva nousee kapinaan tuhoavaa äitiä vastaan. Koston motiivi on henkilökohtainen, kosto on julkinen ja näyttävä. Uhreja tulee useita. Se tehdään poliisiksi pukeutuneena (vrt. Breivik). Rikollinen ei enää ole maailman herruutta tavoitteleva mielipuoli, vaan äitinsä pettämä poika.
M on aikaisemmin kavaltanut Silvan, joka sitten yritti vihollisen käsissä itsemurhaa syanidilla. Syanidi tuhosi hänen kasvonsa ja sisäelimensä. Leukaproteesi peittää epämuodostuman, jonka Silva paljastaa M:lle samalla, kun pyytää ’äitiä’ kutsumaan häntä oikealla nimellään. M ei suostu, vaan sanoo Silvan katoavan mitättömyyteen ja unohdukseen. Äidin maailmankuvassa katumus on epäammattimaista. Viesteissään Silva vaatii ’äitiään’ ajattelemaan syntejään.
Kolmas näytös tapahtuu Bondin lapsuuden kodissa, Skyfallissa. Matkustetaan ajassa taaksepäin; toisaalta kohti alkuperäistä näyttämöä, toisaalta on kysymys regressiosta. Koti tuhoutuu elokuvassa täysin, Bond sanoo aina vihanneensa sitä paikkaa. Vihan alkuperä on siellä.
Lopussa Silva toivoo, että ’äiti’ ampuisi heidät samalla luodilla painaen päänsä ’äidin’ päätä vasten. Hyvä veljen, Bondin, heittämä veitsi kuitenkin tappaa Silvan. Myös M kuolee haavoihinsa. Bond itkee, mutta liikuttuminen on itsesääliä, kuten Breivikin kyyneleet oikeussalissa.
’Äidin’ kuolema ei johda Bondin itsenäistymiseen. ’Äiti’ korvataan ’isällä’ (Ralph Fiennes), jota Bond heti kutsuu ’M’:ksi (M = mother), ja on valmis palvelemaan tätä ”with pleasure.” Kehitystä yksilöksi ei tapahdu, vaan riippuvuussuhde jatkuu isän palveluksessa ja isänmaan hyväksi.
Elokuva nostaa esiin myös vanhan ja uuden maailman ristiriidan. Enää ei ole varjoa, jossa agentit työskentelisivät, vaan kaikki on läpinäkyvää. Alkukuvassa Bond on varjo. Elokuva käsittelee sukupolvia ja niiden eroa. Uuden sukupolven edustaja saa pyjamassaan yhdessä aamussa kannettavalla tietokoneellaan enemmän tuhoa aikaiseksi kuin Bond vuodessa. Bond vanhenee – hän ei läpäise enää testejä fyysisesti eikä henkisesti. Kun Silva kysyy, mitä Bond harrastaa, Bond vastaa, että ylösnousemusta. Resurrection on yksi sankarin ominaisuus ja liittää Bondin Kristukseen, uhriin.
Loppukohtaus on kuitenkin perverssi, regressiivinen taka-askel: maailma asettuu vanhanaikaiseksi, jopa vanhanaikaisemmaksi kuin ’äidin’ tuhoutunut maailma – elokuvan myönteisin naishahmo puetaan Moneypennyksi jakkupukuun ja sihteerin rooliin. ’Isä’ – jota kutsutaan äidiksi – ottaa vallan, ja poika hyväksyy tämän. Taistelu Englannin puolesta, hyvään ja pahaan jakaantuneessa maailmassa saa jatkua. Uutta, ’toista’, ei syntynyt, ei transformaatiota ylösnousemuksen jälkeen, vaan regressio.