Isä ei paljon itkenyt. Pelottavaa oli, kun mamma kuoli ja isä makasi sohvalla, selkä meihin päin ja itkeä vollotti. Isä oli silloin kolmikymppinen, minä vajaa kymmenen. Mies itki äidin kuolemaa. Hannu Väisänen maalauksessa isän kyyneleet ovat valtavat. Maalaus on puolitoistametrinen. Väisänen haaveilee kymmenmetrisistä pronssiveistoksista. Niin suurilta tuntuvat lapsesta isän kyyneleet.

Väinämöisen kyynelistä kerrotaan, että ne olivat pyyn munia suuremmat. Hän liikuttui omista lauluistaan ja valitti itkien, jos putosi mereen tai sai haavan. Väinämöisen kyynelistä syntyi rauta. Hän oli epätäydellinen, tunteellinen sankari. Sankarin itkussa on jotakin erityistä. Saduissa ja myyteissä itku synnyttää uutta, uuden reitin, uuden maiseman, puroja, järviä, vesistöjä – kasvua. Tai se avaa maanalaisen käytävän, josta rikkaudet löytyvät. Siinä on hedelmällisyyden vivahde.

Fb-kaverit muistivat Arto Bryggaren, Heikki Riihirannan ja Teppo Nummisen kyyneleet. Mika Häkkinen itki puun alla, Rauno Korpi lentokoneen portailla ja Juha Mieto 0,01 häviön jälkeen. Myös Pekka Vasalan voitonkyyneleet 1972 muistettiin ja Jorma Kinnusen itku Kimmon voittaessa 1991. Kilpailuyhteiskunnassa mies saa itkeä julkisesti suurta voittoa tai suurta häviötä.

Media tarkkailee miesten itkua. Itku herättää huomiota. Miehen itku on tabu. Se piiloutuu kodin seinien sisään, parisuhteeseen ja perheeseen. Tunteet  ovat yksityisiä, niin miehille kuin naisille. On valtava taakka parisuhteelle olla kaikkien tunteiden ainoa näyttämö.

Kerrotaan, että itkijänaisten joukko haudalla ojensi nuorta itkijää, joka itki oikeasti – rituaaliin ei pidä sotkea oikeaa tunnetta. Rituaali on muotoa, hallittua tunnetta.

Itku on myös kommunikaatiota. Sen kehitysopillinen tausta lienee pesästä pudonneitten poikasten ääntely emon huomion kiinnittämiseksi. Fysiologisesti itku on pitänyt pennun lämpimänä. Itkeminen on arkkityppinen, kaikille ihmisille, kaikkina aikoina, yhteinen kokemus. Se on vastine jollekin sellaiselle, mikä kuuluu elämän perusluonteeseen – menettämiselle, luopumiselle, henkiselle ja fyysiselle kivulle, ja toisaalta syvälle onnellisuudelle. Mitä tapahtuu neurologisesti, kun ihminen itkee? Jotakin yhdistyy.

Itku tulkitaan heikkoudeksi, varsinkin miehen itku. Se voidaan liittää mielenterveyden ongelmiin: masentunut on itkuinen, sairas mies itkeä tuhnuttaa. Tai humalaan: kännikala vuodattaa itsesäälin kyyneleitä. Jotain arveluttavaa siinä kuitenkin on,  miehen itkussa; repeämä, hajoaminen.

Terapiassa saatetaan itkeä paljon. Se on sallittua ja yksityistä. Se on kasvua. Vuodatetaan niitä sankarien kyyneleitä, joista syntyy jokia ja uusia väyliä.  Ilman emootiota ei ole muutosta.

Minä perin ukin kirjahyllystä Yrjö Kallisen kirjat. Ukki oli pasifisti ja sotaveteraani, joka osallistui rauhan marsseille. Vanhoilla päivillään hän alkoi itkeä herkemmin. Itku liittyi sotamuistoihin. Muistan, kun ukki itki Olof Palmen murhan vuoksi. Istui keinutuolissaan, kuunteli radiota ja itki suuria kyyneleitä. Ukin itku oli sovittavaa. Se sovitti punaisia ja valkoisia, työväenliikettä ja kirkkoa, ja ehkä jotakin sanoiksi pukematonta, jota en silloin ymmärtänyt.

“Elämys alkaa siellä, missä sanat loppuvat. Ja kuitenkin sanat saattavat johdatella ihmistä sanomattoman tuntumaan.” Yrjö Kallinen