Analyyttisen psykologian kansainvälinen kongressi Kööpenhaminassa.
Analyyttisen psykologian kansainvälinen kongressi pidettiin elokuussa Kööpenhaminassa. Kongressi järjestetään kerran kolmessa vuodessa. Analyyttisen psykologian kansainvälisessä kattojärjestössä IAAP:ssa on kolme tuhatta jäsentä ja näistä kongressiin osallistui kolmannes. IAAP:n perustivat C.G. Jung (1875-1961) ja ryhmä analyytikkoja vuonna 1955.
Tanskan analyyttisen psykologian yhdistys (DSAP) on toiminut vuodesta 1994 ja se ylläpitää pohjoismaiden ainoaa Jung Instituuttia. Tanskassa toimii hiukan yli 30 jungilaista psykoanalyytikkoa. Suomessa heitä on kolme: Lars Ehnberg, Giorgio Tricarico ja allekirjoittanut. Suomessa toimii epämuodollinen Jung-seura, joka on perustettu vuonna 1992, ja sen postituslistalla on noin 70 psykoterapeuttia, psykiatria ja humanistisen alan ammattilaista. Seura järjestää seminaareja ja luentoja vuosittain.
Kongressissa näkyi muutamia isoja teemoja. Yksi oli psykoanalyytikkojen ikääntyminen ja uusien sukupolvien mukaan tulemisen vaikeus. Ovatko psykodynaamiset koulukunnat epäonnistuneet sukupolven vaihdoksissaan? IAAP psykoanalyytikkokoulutus aloitetaan keskimäärin 55-vuotiaana, joten valmistuessaan jungilainen analyytikko on yli kuusikymppinen! Itse valmistuin 50-vuotiaana, joten kongressissa edustin teini-ikäistä psykoanalyytikkovähemmistöä.
Toinen teema oli sillanrakennus eri koulukuntien välillä, erityisesti jungilaisen ja freudilaisen tradition välillä: keskusteluissa oli mukana freudilaisia analyytikkoja, ja Jungin ja Freudin kirjeistä oli dramatisoitu näyttämölukutapahtuma The rest is silence. Otsikko viittaa sekä Hamletin viimeiseen repliikkiin että Jungin viimeiseen postikorttiin, jonka hän lähetti Freudille välirikon jälkeen. Myös aivotutkimuksen ja muun uusimman tiedon integroimisesta psykoanalyyttiseen perinteeseen puhuttiin.
Kolmas suuri teema oli paradigman muutos psykoterapiassa ja psykoanalyysissa, josta otan seuraavat esimerkit: Eduardi Carvallon ja Eva Pattis Zojan ekpressivinen hiekkakuvaterapia Kolumbiassa, Yehuda Abramovitchin luento skitsofreniasta, Morgan Stebbinsin ajatukset potilaskertomuksista fiktiona sekä Judith Woodheadin esitys embodiment-kokemuksista terapeuttisessa suhteessa.
Eduardi Carvallo ja Eva Pattis Zoja ovat toteuttaneet Expressive Sandwork projektin Kolumbiassa. Siinä sandplay- terapiametodi vietiin köyhimpien alueiden lapsille ja sitä sovellettiin ryhmämuotoisena. Caravallo ja Pattis Zoja toteavat hiekkakuvaterapiasovelluksensa olevan tehokas psykososiaalinen tuki sellaisille lapsille, joille ei ole mahdollisuutta saada psykoterapiaa. Se on transkulttuurinen, ei-verbaalinen ja tehokas terapiamuoto.
Carvallo ja Pattis Zoja puhuivat siitä, että psykoanalyysin/terapian on astuttava ulos analyysihuoneista – ei riitä, että mennään ikkunan äärelle tai kurkistetaan oven raosta. Käsien pitää likaantua! Psykoanalyysi on ottanut pieniä askelia peilin luota, potilaan ja analyytikon peilaavasta suhteesta ikkunan ääreen, mutta nyt on aika avata ovet ja kyseenalaistaa terapeuttiset asetelmat ja teoreettiset järjestelmät. He mainitsivat Freudin näkemyksen ilmaisista klinikoista, jotka toimivat 1920-33 Wienissä ja Berlinissä sellaisille ihmisille, joilla ei ollut varaa psykoanalyyttiseen hoitoon. Expressive sandwork –projekti näkee itsensä tämän vision jatkajana maailmassa, jossa on tapahtunut valtavia muutoksia psykoanalyysin alkuajoista.
Yehuda Abramovitch puhui Jungin käsityksestä skitsofreniasta. Onko se pätevä ”aivojen aikakaudella”? Abramovitchin näkökulma oli valtavirtapsykiatriaa ja lääkehoitoa haastava. ”Uskoakseni skitsofrenia on köyhien ja yhteiskunnasta syrjäytyneiden sairaus. Tyypillinen skitsofreniapotilas – ei suinkaan jokainen – on nuorehko nainen tai mies, joka tulee rikkonaisesta perheestä, usein yhden läsnä olevan tai aktiivisen vanhemman perheestä. Hänen taustallaan on alkoholismia ja psykososiaalisia ongelmia. Hän kuuluu alhaisempaan sosioekonomiseen ryhmään, on usein siirtolaistaustainen tai eri kulttuurista peräisin tai kaupungistumisen uhri; hän tekee lieviä rikoksia, käyttää huumeita ja hänellä on lieviä neurologisia häiriöitä. Hänellä ei ole mahdollisuutta terapiaan, ja mikä kaikkein olennaisinta, hänellä ei ole toivoa paremmasta tulevaisuudesta eikä motivaatiota kamppailla mielenterveytensä puolesta. Jos tällaisella henkilöllä on peritty haavoittuvuus, hän saattaa reaktiona elämäntilanteeseen tai stressiin sairastua akuuttiin psykoosiin tai saada prodromaalioireita, jotka jäävät hoidon ulkopuolelle.”
Abramovitch uskoo, kuten Jung, hiukan kerettiläisesti, että skitsofreenisiä häiriöitä voidaan hoitaa psykoterapeuttisin keinoin. Hän totesi myös, että psykoottisten häiriöiden kirjo on paljon suurempi kuin hoitojärjestelmien tietoon tulleet tapaukset.
Morgan Stebbins otti esille kysymyksiä psykoanalyyttisestä kehyksestä ja luottamuksesta. Hänen mielestään pitäisi luopua oikeiden, anonyymien potilasesimerkkien käytöstä opetuksessa ja kirjallisuudessa. Potilasesimerkit voisivat Stebbinsin mukaan olla kokonaan fiktiivisiä. Se, etteivät ne sitä ekspiisiittisesti ole, on Stebbinssin mukaan analyytikkojen laiskuutta. Potilasesimerkit ovat kuitenkin luonteeltaan fiktiivisiä, vaikka ne perustuisivat analyytikon muistiinpanoihin: muistiinpanot eivät ole julkisia, potilaskertomuksia käytetään suhteessa johonkin ongelmaan tai sen kuvantamiseen, niissä on mukana tulkinta ja näkökulma, ne irroitetaan yhteydestään ja editoidaan. Stebbins haastaa pohtimaan luottamuksen merkitystä psykoterapiassa – vaikka materiaalin julkaisuun olisi potilaan lupa, mitä se merkitsee tuleville potilaille ja käynnissä oleville psykoterapiaprosesseille?
Jotta ajatusten moninaisuus ja ristiriitaisuus olisi läsnä tässäkin lyhyessä raportissa, mainitsen viimeiseksi Judith Woodheadin luennon, jolla hän esitteli varhaisen vuorovaikutuksen perustavanlaatuista merkitystä videoidun potilasesimerkin kautta.
Woodhead tulee Anna Freud Centeristä. Hän kuvailee määrityksiä pakenevia embodiment-kokemuksia sekä aikuisterapiassa että vauvojen kanssa työskentelyssä. ”Ainoa aika raa’an subjektiiviselle todellisuudelle, kokemukselle, on nykyhetki. Analyyttinen kehys ja symbolisen sohvan laatu merkitsee pysyvyyttä, aikaa ja tilaa, joita tarvitaan purkamaan traumatisoituneen mielen tyrannia ruumista kohtaan niin, että uudet nykyhetken kokemukset voivat tulla olemassa oleviksi ja uudelleen muotoilla menneitä nykyhetkiä.”
Seuraava kongressi järjestetään vuonna 2016 Kiotossa. Kirjoitus on julkaistu Psykoterapia-lehdessä 4/2013