Kertomuksia rajatusta todellisuudesta: Pimeä huone Kansallisteatterissa.

Okko Leon näytelmän pimeässä huoneessa kehittyy ja hajoaa identiteettejä. Leon kuvaamaan perheeseen kuuluu voimakas isä, mestarivalokuvaaja Seemus ja kaksossisarukset, Hannes ja Riikka, jotka molemmat valokuvaavat. Riikka hoitaa Hanneksen lasta Mariusta, ja he muodostavat tyypillisen ydinperheen sijaan jonkinlaisen sisarusliiton, jossa Riikka on ottanut Mariuksen häipänneen äidin paikan. Riikan ja Hanneksen äiti on kuollut.

Pimeä huone käsittelee taiteen ja median etiikkaa yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa voidaan kuvata murha eikä sen julkinen esittäminen suojele uhreja; jossa terroristijärjestö leikkaa kurkkuja tai pudottaa homoja katolta pelotteena länsimaiselle yhteiskunnalle. Voimme nähdä live-kuvaa hukkuvista ihmisistä, mutta se ei estä heitä hukkumasta.

Julmuuksien kuvaaminen ei poista niitä, vaan näyttäisi olevan päinvastoin. Jokainen terrori-iskun tekijä pyrkii maksimaaliseen julkisuuteen. Joukkomurhaan kuuluu fantasia kuuluisuudesta, joka saavutetaan yhä suuremmalla uhrien lukumäärällä ja raaemmalla iskulla. Tämä kaikki on Pimeässä huoneessa läsnä. Julkisuuden tehtäväksi jää todellisuuden näyttäminen, kuvaaminen. Ja millaisen todellisuuden? Todellisuuden, jossa vihapuhe on jokapäiväistynyt ja jossa evoluutiota ei ole. Todellisuuden, jossa eriarvoistuminen lisääntyy ja sodan uhat kasvavat. Jossa ihmisten väliset siteet katkeavat.

Pimeän huoneen keskeinen kuva on kalaverkkoon juuttuneista lasten ruumiista Välimerellä. Kuva on fiktiivinen ja syntynyt ennen ikonista kuvaa rannalle ajautuneesta kolmivuotiaan Aylanin ruumiista.

Riikka sanoo: ”Hanneksen kuva on esteettinen. Kun sitä kattoo, tuntuu, ettei se päästä irti. Se pakottaa mut katsomaan sisälle itteeni, eikä se mitä mä näen, ole kaunista. Se on paha kuva, enkä mä olis halunnu koskaan nähdä sitä. Nyt mä jaan jotakin semmoista, mitä mä en tahtois kantaa itessäni ja se on herättäny mussa jotakin, mikä ei oo hyvää. Kun mä katson tota kuvaa, mä en enää usko ihmiseen enkä maailmaan. Se ei anna mitään toivoa, ei pelastusta tai helpotusta, mä en näe siinä mitään muuta kuin pahuutta. Mä en halua uskoa, että kattelemalla pahoja asioita, me saavutettaisi jotakin hyvää.”

Seemus toivoo alkukuvaa itsestään. Hän toivoo kuvaa sekä pojaltaan että tyttäreltään. Freudilaisessa terminologiassa Urszene, primal scene, on suomennettu alkukuvaksi. Siinä lapsi näkee vanhempiensa sukupuoliyhteyden ja voi kuvitella sen väkivaltaiseksi. Autoritäärinen isähahmo ja kuvatoimiston johtaja elää sankarin tyhjää elämää vailla sisäistä kokemusta itsestään. Hän haluaisi tulla lastensa näkemäksi – aivan kuin Mariuksen pitäisi tulla aikuisten näkemäksi. Pimeässä huoneessa asetelmat vaihtuvat.

Muisti on altis kaikenlaisille vääristymille. Depressiivinen ihminen näkee koko elämänsä epäonnistumisena. Huono itsetunto tuottaa epäonnistumistarinoita. Avioerot tuottavat viholliskuvia ja yhdessä koetusta ja kuvatusta todellisuudesta muodostuu vastakkaisia tarinoita. Kaiken kaikkiaan kertomus itsestämme ja elämästämme on varsin epäluotettava. Se toimii jollakin tavoin arkielämän tarpeisiin nähden, mutta tuottaa myös kestämättömiä elämänvalheita. Kriisi tai trauma voi tuhota jatkuvuuden yhdessä silmänräpäyksessä. Elämän hauraus, arvaamattomuus tai tilanteet, joihin emme voi vaikuttaa, räjäyttävät jatkuvuuden. Kuvat pyrkivät Leon näytelmässä näyttämään sen, mikä on todellisuudelta piilossa. Kuvat myös rajaavat todellisuutta. Ne ovat manipuloitavissa.

Aivot hallusinoivat kuvan todellisuudesta. Ne ovat fysiologisesti samankaltaiset kaikilla ihmisillä. Psyyke ja mieli voidaan olettaa samankaltaiseksi pikemminkin kuin erilaiseksi. Käsityksemme todellisuudesta on aivojen paras arvaus siitä. Jos se on jaettavissa enemmistön kanssa, kutsumme sitä todellisuudeksi. Jos se ei ole jaettavissa, kutsumme sitä psykoosiksi. Mutta se on heijastus, kuva, joka syntyy pimeässä huoneessa. Kuitenkin yhteisyyden ja samankaltaisuuden kokemus katoaa kuluttamisen kulttuurissa erillisyyden harhaan.

Kuinka alkuperäisiä kuvia syntyy pimeässä huoneessa, meidän muistissamme? Kuinka alkuperäinen on identiteettimme? Vai onko se lukemattomia digitaalisia kopioita?

Psykologisia vääristymiä luovat myös uskomuksiin tai kompensaatioihin perustuvat kertomukset. Negatiivinenkin narratiivi luo turvallisuutta.” Minulle käy aina huonosti” -narratiivi toteuttaa itseään ja estää ihmistä astumasta uuteen. Itseinho toistaa sana sanalta tuttuja, vähätteleviä lauseita, jotka ovat peräisin lapsuudesta. Häpeän kokemus värittää koko minäkuvaa. Varhaiset puolustusmekanismit ottavat vallan läheisissä suhteissa tai stressitilanteissa. Joskus yksilön kokemus itsestä ja maailmasta on niin kielteinen ja tuhoava, että aggressiosta tulee koko persoonallisuuden käyttövoima. Tai sitten tarvitaan valeidentiteetti suojelemaan sisintä. Tai suuntaudutaan ulkoiseen sankaruuteen.

Identiteetin pysyvyyttä pönkitetään suorittamisella, lahjakkuudella, rahalla tai vallalla. Meidän yhteiskunnassamme voimakkaita vaatimuksia ovat menestyminen, kuluttaminen ja pärjääminen. Näihin Seemus on ripustautunut ja näihin Hannes ripustautuu. Elämänkululle on luotu polku, jolta ei saa poiketa. Normaliteetti vaatii meitä pysymään kapealla polulla, jonka ulkopuolelle rajaamme toisen, tuntemattoman, pelottavan. Identiteetti, kokemus itsestä, on kuitenkin luonteeltaan joustava, muuttuva eikä ollenkaan niin tarkkarajainen tai alkuperäinen kuin toivoisimme.

Pimeässä huoneessa Riikka varastaa Hanneksen elämän ja Hannes varastaa Riikan osaamisen. Lopulta Riikka tuntuu selviävän. Hän luo kontaktin isään ja näkee Mariuksen. Tarina on Hannekselle tragedia. Hän jää omaan yksinäisyyteensä, eikä pysty luomaan suhdetta läheisiinsä.

Ihminen ei synny yksilönä vaan yksilöllisyys syntyy suhteessa. Ihminen syntyy hoivasuhteeseen. Tämä suhteessa oleminen on ihmisen perusolemus, jossa useat identiteetit voivat toteutua. Olemme suhteessa, yhteisössä, maailmassa. Kulttuurisesti tulemme siksi mitä olemme. Leon näytelmässä nämä riippuvuudet on irtisanottu. Sankarimyytin maailmassa sankari taistelee lohikäärmettä vastaan ja surmaa tämän. Olemme niin samaistuneita sankarin yksilöllisyyteen, että kiellämme kaiken sen, mistä olemme riippuvaisia. Oikeastaan sankari ja lohikäärme ovat yhtä. Psykoanalyytikko James Hillman kirjoittaa: ”Unohtakaa lohikäärme ja surmatkaa sankari!”

Ei ole samantekevää millaisen myytin mukaan elämme. Ei ole samantekevää, miten kuvaamme identiteettiä. Sillä, miten käsitämme itsemme maailmassa, on poliittisia ja eettisiä seurauksia. Jos narratiivi korostaa erillisyyttä ja sankarin maailmaa, se leikkaa yhteisöllisyyttä. Mitä irrallisempia ja erillisempiä olemme, sitä helpompi on osoittaa julmuutta toista kohtaan – onhan se aivan erilainen kuin minä.

Leon näytelmässä on jotain tuttua – ja jotain aivan uutta. Se muistuttaa maisemaltaan ja henkilöiltään Harold Pinterin näytelmiä. Pinterin kuunvalo voisi loistaa Leon pimeään huoneeseen. Seemus, Hannes ja Riikka voisivat kohdata Pinterin maailmassa. Kielellisesti Leo sitoutuu kuitenkin 2000-luvun eurooppalaisen draaman perinteeseen.