Minna Marsh kävi jututtamassa Harri Virtasta traumoista. Podcastin voit kuunnella täältä! Kirja Trauma ja rakkaus ilmestyi keväällä 2019 SKS:n kustantamana. 
Harri Virtanen Minnan vieraana: Traumoista voi toipua
Reply
Tag Archives: trauma
Trauma ja rakkaus -luento on nyt podcastina!
Trauma vaikuttaa identiteettiin ja maailmankuvaan. Se voi estää urakehityksen ja tuhota parisuhteen. Ihminen ei tunne olevansa kotonaan maailmassa vaan on vieras omassa elämässään. Trauma on useiden psyykkisten ongelmien taustalla. Depressio, ahdistus, unettomuus, riippuvuudet, syömishäiriöt, pelkotilat, persoonallisuushäiriöt tai dissosiaatiohäiriöt voivat kaikki kätkeä traumaattisen taustan. Ihminen on hengissä, mutta psyykkisen kasvun ja hyvinvoinnin kustannuksella. Hän elää puolella liekillä. Hänet on heitetty yksinäisyyteen ja uskomukseen, ettei hän kuitenkaan perimmältään voi kohdata toista ihmistä. Menneisyys tunkeutuu nykyhetkeen eikä irrota otetaan. Mutta traumat antavat mahdollisuuden tuntea kuka olen. Millainen on juuri minun erityislaatuinen olemassaoloni tässä elämässä. Ne tekevät läheistemme verkostosta merkittävän. Trauma voi olla portti muutokseen, syvempään ymmärrykseen ja individuaatioon.
Trauma ja rakkaus podcast löytyy linkistä!
Persoonallisuushäiriö vai trauma?
Kaikki ex-puolisot ovat narsisteja tai psykopaatteja. Siis lähes koko väestö! Persoonallisuushäiriöiden todellinen esiintyvyys on muutamia prosentteja. Halumme lyödä läheisiämme diagnooseilla on vahingoittavaa. Ne voivat olla vahingoittavia myös psykiatriassa.
Persoonallisuushäiriöt kertovat sopeutumisvaikeuksista ja vaikeuksista elää suhteissa. Ne diagnostisoidaan oireiden perusteella. Oireet ovat pienehkön ammatillisen piirin sopimia, kulttuuriin ja aikakauteen sidottuja kuvailuja. Mitään tieteellistä pohjaa niillä ei ole. Persoonallisuushäiriö ei näy aivokuvassa. Diagnoosi on muuttuva – suuri osa diagnostisoiduista ei saa samaa diagnoosia muutamaa vuotta myöhemmin. Persoonallisuushäiriöihin ei ole lääkettä.
Tarvitaanko näitä diagnooseja lainkaan? Ne periytyvät ajalta, jolloin persoonallisuus miellettiin pysyvämmäksi ja vakaammaksi kuin nykyään. Tiedämme, että persoonallisuus muuttuu rajusti elämänkaaren aikana ja että identiteetti on hetkestä hetkeen muutoksen tilassa. Persoonallisuustestejä kritisoidaan, koska nekin perustuvat pysyvään kuvaan persoonallisuudesta.
Persoonallisuushäiriö diagnoosi estää meitä näkemästä kärsimystä sen takana. Leima on lyöty, ei tarvitse pysähtyä kuuntelemaan. Se estää meitä kysymystä ikäviä kysymyksiä kuten miksi yhteiskuntamme ei siedä erilaisuutta? Miksi joidenkin on vaikea sopeutua? Mikä arvoissamme on niin pielessä, ettei toisesta ihmisestä välitetä? Mikä kasvatuksessa mättää? Kukaan ei nimittäin synny epävakaana.
Persoonallisuushäiriö diagnoosit ovat sukupuolittuneita, ja siinäkin mielessä aikansa eläneitä.
Narsistisen ja psykopaattisen persoonallisuushäiriön lisäksi myös epävakaa persoonallisuus on kiinnostanut suurta yleisöä ja viihteen tekijöitä. Epävakaa persoonallisuushäiriö, rajatila vanhalta nimeltään, on monimuotoinen ja sillä on yhteisiä piirteitä monien muiden psyykkisten ongelmien kanssa. Se muistuttaa posttraumaattista stressireaktiota ja usein sen taustalla onkin traumaattisia kokemuksia ja kaoottisia perheoloja: päihteiden käyttöä, seksuaalista hyväksikäyttöä, läheisen itsemurha tai väkivaltaa – samoja syitä kuin posttraumaattisessa stressissä.
Epävakaalla on usein ahdistus- ja masennusoireita. Hallitsemattomat ajatusvyöryt ja flashbackit kuuluvat sekä epävakaille että traumaselviytyjille. Epävakaa ihminen kokee tyhjyyttä, identiteettihäiriöitä ja tunne-elämän sekamelskaa. Hänen ihmissuhteensa ovat sekaisin. Elämä epävakaan kanssa on kuin eläisi jatkuvassa saippuaoopperassa. Ei ihme, että kyseessä on muotidiagnoosi. Epävakaa voi olla myös itsetuhoinen ja toivoton.
Rajatilaisen psyyken historia juontaa pitkälle, mutta sen modernin tutkimuksen aloitti Freud. Hän tunnisti potilasryhmän, joka ei ollut psykoottinen, mutta ei reagoinut hoitoon – sohva ei tepsinyt tähän porukkaan. Vuonna 1938 Stern erotteli kymmenen ominaisuutta rajatilaiselle potilasryhmälle. Toisen maailman sodan jälkeen rajatilailmiöstä oli tullut psykoanalyyttisen kirjallisuuden vakioteemoja: vakaita epävakaudessaan, rajatilaisista kirjoitettiin.
Persoonallisuusrakenteet jaettiin oireiden vakavuuden mukaan neuroottisiin, rajatilaisiin ja psykoottisiin. Persoonallisuushäiriön lisäksi rajatilalla tarkoitettiin persoonallisuuden rakennetta, joka saattoi olla muidenkin psyykkisten häiriöiden pohjalla. Rajatilaproblematiikka oli lähellä maanisdepressiivisyyttä ja traumaoireita.
Persoonallisuushäiriöt, kuten muutkin psykopatologiat, kuvaavat myös normaalin psyyken mahdollisuuksia ja ominaisuuksia. Ne ovat jatkumoita, jonka toisessa päässä on niin sanottu normaali psyyke ja toisessa päässä psyykkinen kärsimys.
Epävakaalla persoonallisuudellakin on normaali ulottuvuus, merkuriaaninen persoonallisuus. Merkurius on se jumala, jonka sandaaleissa on siivet. Merkurius on nopea viestinviejä, rajanylittäjä, ja elävien ja kuolleiden valtakunnan yhdistäjä. Positiivisia näkökulmia epävakaan lievempiin muotoihin ovat spontaanius, innostuminen ja omistautuminen. Merkurius liikkuu arvojärjestelmistä toisiin ja on myös kauppiaiden ja varkaiden jumala. Merkurius on transformatiivinen, muutosta tuova jumalhahmo.
Lapsi ja kriisi
Soili Poijulan Lapsi ja kriisi (Kirjapaja 2007/2016) kirjasta on otettu kolmas ja uudistettu painos. Poijula käy kriisiterapian perusteoksessa läpi tavallisimmat lapsuuden ajan traumat ja kriisitilanteet sekä niistä selviytymisen edellytyksiä ja keinoja. Kirja antaa pohdittavaa ja työkaluja niin vanhemmille, pedagogeille kuin ammattiauttajillekin. Poijula kuvaa kirjassaan trauma- ja kriisiteorioita sekä trauman hoitomuotoja. Aluksi käsitellään stressiä, kriisiä, traumaa ja surua. Perheväkivalta ja seksuaalinen hyväksikäyttö saavat oman lukunsa.
Suurimmalle traumatisoitumiselle altistaa Poijulan mukaan toisen ihmisen tahallinen vahingonteko.
Tutkimusten mukaan jopa kaksi kolmasosaa lapsista kohtaa traumaattisen tilanteen – näin ollen trauma kuuluu elämään. Sen tähden on hyvä tuntea myös luontaisia selviytymiskeinoja ja miten ne ovat syntyneet. Toisilla lapsilla resilienssi on parempi kuin toisilla. Sitä voidaan turvallisessa ympäristössä vahvistaa. ”Joillekin lapsille pettymysten kestäminen ja selviytyminen pienistäkin vastoinkäymisistä on vaikeaa, mutta on myös lapsia, jotka näyttävät selviytyvän melkein mistä vain. Selviytymisessä auttavaksi tekijäksi on paljastunut resilienssi. Se tarkoittaa yksilön joustavuutta ja kykyä palautua voimakkaan tai pitkän puute- tai stressijakson jälkeen.” Resilienssin synnynnäinen tekijä on temperamentti. Resilienssin vahvistamiseen voidaan käyttää mindfulnessia ja ongelmanratkaisukyvyn kehittämistä.
Poijula erottelee kriisiauttamisen toimintamalleja ja antaa konkreettisia esimerkkejä: miten puhua läheisen kuolemasta tai itsemurhasta, miten valmistella lasta vakavan sairauden kohdatessa, miten selittää raiskauksen tai pedofiilin uhriksi joutumisen. Joskus apuna voi käyttää satuja. Joskus voi kertoa aikuisen sairastuneista ajatuksista esimerkiksi itsemurhan tai seksuaalisen hyväksikäytön kohdalla. Lapsi ymmärtää, että aikuisen ajatukset voivat sairastua eikä tapahtumiin ole voinut ennalta vaikuttaa, koska aikuinen ei ole kertonut sairastuneista ajatuksistaan. Lapselle voi korostaa, että jos ajatukset sairastuvat, siihen voi saada apua.
Poijula kuvaa myös kriisi-interventiomenetelmiä. Lopuksi hän käsittelee muita kriisitilanteita, joita lapsi voi kohdata kuten ero, päiväkoti- ja koulukiusaaminen, vanhemman irtisanominen, vakava sairaus, loukkaantuminen, liikenneonnettomuudet, itsemurha, henkirikos, suuronnettomuus ja miten kertoa lapselle pakolaistilanteesta.
Lapsia varten ei ole kehitetty omaa kriisiteoriaa vaan se noudattelee yleistä kriisiteoriaa. Poijulan mukaan lapsille tärkeää on tieto siitä, että kriisillä on alku, keskikohta ja loppu. Surutyössä ei tarvitse olla reipas ja voimakas vaan kipeitä tunteita saa kokea. On kuitenkin hyvä tietää, että kipu hellittää. Poijula korostaa turvallista ympäristöä ja rutiinien jatkuvuutta. Yksikin turvallinen aikuinen riittää, mutta sosiaalinen verkosto, jossa kaikilla on oma rooliinsa, on tärkeä. Aikuinen ei saa pakottaa traumatisoitunutta lasta reagoimaan tietyllä tavalla, vaan hänen tulee kyetä vastaanottamaan lapsen reaktiot hyväksyen.
Kuolemasta voi puhua konkreettisesti lapsen kehitystason mukaisesti. Lapselle voi kertoa konkreettisesti, mitä vainajalle tapahtuu kuoleman jälkeen. Traumaperäinen oireilu voi jatkua useita vuosia, aikuisuuteen asti. Vaikka kirja keskittyykin lapsen kriiseihin, se on erinomaista luettavaa myös aikuisten kanssa työskenteleville terpeuteille. Ensinnäkin, koska aikuisten kriiseissä on usein lapsia osallisena, ja toiseksi, koska lapsuuden traumaattiset kokemukset säteilevät aikuisuuteen asti. ”Lapsi ei ole vain passiivinen kohde vaan hän etsii aikuista, joka on ystävällinen ja kiinnostunut.”
Häiriökehitykseltä suojelevia ominaisuuksia ovat riittävä älykkyys, tunteiden säätelykyky, myönteinen minäkäsitys, usko oman tilanteen turvallisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen sekä motivaatio toimia omassa ympäristössä. Psykologisia tekijöitä ovat minän vahvuus, sosiaalinen kyvykkyys, ongelmanratkaisukyky sekä yhteyden kokemisen tunne. ”Vahva tunne omasta itsenäisestä minuudesta , jota kukaan ei pysty tuhoamaan, auttaa selviytymään.”
Mikään perhemalli ei ole immuuni parisuhteeseen, talouteen tai terveyteen liittyville ongelmille.
Kirjoitus on ilmestynyt Psykoterapia-lehdessä 1/2016
Traumaselviytyjä Pete
Peter Franzén on käsikirjoittanut ja ohjannut Tumman veden päällä elokuvan. Se perustuu Franzénin samannimiseen romaaniin. Elokuvassa ukki kertoo tarinan, jossa äkillinen tuulenpuuska heittää hänet sillalta alas ja hän roikkuu sillankaiteesta. Alla möyryävät kosken tummat kuohut. Tummien vesien päällä on myös Pete, joka joutuu todistamaan vanhempiensa väkivaltaista suhdetta. Pete kohtaa ristiriidan, jonka isäpuolen kaksijakoisuus aiheuttaa. Humalassa isäpuoli on toinen ihminen, omien demoniensa ja hylkäämispelkonsa vanki. Elokuvan henkilöt ovat elämän ja kuoleman välillä; he voivat vain selviytyä. Käsittelemättöminä varhaisen vuorovaikutuksen ongelmat johtavat narsistiseen raivoon, epätoivoon tai depressioon.
Kaksi kolmasosaa amerikkalaisista aikuisista on raportoinut jostakin traumaattisesta kokemuksesta lapsuudessaan. Lapsuuden traumaattinen kokemus on enemmänkin elinolosuhde kuin poikkeus. Vanhemmuus on aina epätäydellistä. Vastaanotamme traumaattiset kokemukset erilaisella synnynnäisellä temperamentilla ja vuorovaikutuksessa syntyneillä paremmilla tai huonommilla valmiuksilla. Toinen kestää vähän enemmän kuin toinen. Puhutaan haavoittuvuudesta. Traumaan ei aina tarvita äärimmäistä kokemusta, vaan jatkuva tunnekylmyys, toistuva vähättely tai arvaamattomuus voivat riittää. Elokuva tavoittaa koskettavasti ne pelon hetket, kun perhe tulee kotiin eikä tiedä, mikä sitä odottaa, missä kunnossa isä on.
Peten voimavaroja on lämmin suhde isovanhempiin. Ukin kanssa Pete jakoi yliluonnollisen kokemuksen, valoilmiön, jota hän kutsuu Vetson Petsoksi. Valoilmiöstä tulee Peten mielikuvituskaveri. Se ilmestyy väkivaltatilanteissa, peloissa, riidoissa – Pete pakenee siihen, tai se peittää vahingoittavan, sietämättömän kokemuksen. Vastaavanlaisista ilmiöistä kertovat monet traumaselviytyjät. Voisi olettaa, että ukki kykeni tunnistamaan valoilmiön sotakokemuksiensa vuoksi. Ukilla oli myös mielikuvituksen kyky, tarinankerronta, jonka jatkumona elokuvankin voi nähdä – ja Peten selviytymistarinan.
Valoilmiössä on kysymyksessä dissosiatiivinen puolustusmekanismi. Peten kohdalla se toimii luovalla tavalla. Dissosiatiivinen defenssi voi toimia myös tuhoavasti: leikata kipeän kokemuksen pois, keskeyttää kasvun ja kehityksen ja antaa tilaa aggressiolle ja negatiiviselle persoonallisuuden kehitykselle. Se lieventää kestämättömän tuskan sellaiseksi, että yksilö voi selvitä hengissä. Elämästä tulee selviämistä psykologisen kasvun sijaan. Puolustusmekanismin tavoite on pelastaa yksilö, mutta hinta on kova. Puolustusmekanismi lupaa, ettei tuskaa enää tarvitse kokea, mutta sen keinot ovat vääristyneet. Jotta kipua ei olisi, ei saa olla suhteessa toiseen, ei saa nauttia. Se eristää ihmisen itsestään ja elämästään.
Traumaselviytyjien kertomuksissa toistuu hengellinen, yliluonnollinen kokemus. Usein tarvitaan mytologinen tarina ennen kuin persoonallinen tarina voi syntyä. Tarvitaan jotakin, mikä ylittää yksilöllisen kivun. Donald Kalsched kertoo kirjassaan Trauma and the Soul pikkutytöstä, jota enkeli estää menemästä isän työhuoneeseen. Äiti kehottaa useasti tyttöä menemään sinne, mutta aina tyttö sanoo enkelin estävän hänen yrityksensä. Isä löytyy huoneesta kuolleena.
Psyyke on varustettu selviämään elämän mahdottomistakin, äärimmäisistä tilanteista. Se, mikä vuorovaikutuksessa on rikottu, voidaan vuorovaikutuksessa myös korjata. Kokemus saa lopulta inhimilliset mittasuhteet.