Joitakin viikkoja sitten kokoonnuimme pienen ryhmän kanssa pohtimaan psykoterapian ja psykoterapiakoulutuksen tilaa. Ryhmäämme kuuluivat Juhani Ihanus, Katriina Järvinen, Marja-Liisa Trux, Nina Honkanen ja Janne Villa sekä minä. Tapaamisesta syntyi seuraavanlainen kirjoitus, joka julkaistiin tänään Helsingin Sanomien yleisönosastolla.
Mielenterveysalan järjestöt ilmaisivat huolensa psykoterapian saatavuudesta (HS 14.3.). Jaamme huolen ja kiinnitämme lisäksi huomion psykoterapeuttien koulutukseen.
Koulutus uudistettiin vuonna 2010 siirtämällä se yliopistojen alaisuuteen. Siirron piti tarkoittaa maksutonta tutkinto-opiskelua. Toisin kävi, koulutus maksaa nykyisin 15 000 – 40 000 euroa. Asiasta ei ole käyty lainkaan julkista keskustelua.
Uudistuksessa pohjakoulutuksen ehtoja kavennettiin huomattavasti, ja hyväksytyillekin aloille asetettiin rajoituksia. Aiempina vuosikymmeninä koulutukseen hyväksytyt filosofit, antropologit, näyttelijät ym. ihmisen tutkijat on rajattu ulos. Yleislinjana on medikaalisten ja ohjaavien alojen yliarvostus suhteessa humanistisiin ja ymmärtäviin aloihin.
Uudistuksen tarkoitus lienee ollut poistaa ns. villit koulutuksentuottajat kentältä ja suojella asiakkaita puoskareilta. Tulos oli toisenlainen painajainen. Opiskelupaikan ratkaisee nyt varallisuus lahjakkuuden ja motivaation sijaan. Taloudellisen riskin kantavat hakijat. Useimpien koulutusten hintaa ei voi tietää etukäteen, koska se määräytyy ryhmäkoon eli maksavien opiskelijoiden mukaan. Kustannukset eivät ole edes verovähennyskelpoisia – asiasta on tehty hallitukselle kirjallinen kysely tänä vuonna.
Myös työkokemuksesta vallitsee kapea normi. Ammatinvaihtajia ei enää haluta koulutukseen – oikea ala tulisi valita heti lukion jälkeen, vaikka elämänkokemukset tunnetusti ovat suunnanneet monet vaativaan auttamisammattiin oman kasvun myötä.
Muutkin reitit psykoterapeuttitarjonnan laajentamiseksi ovat lähes tukossa. Suomen käytäntö ei näytä tukevan Euroopan psykoterapiayhdistyksen pyrkimystä säännösten harmonisointiin. Valvira ei automaattisesti hyväksy EU-maassa hyväksyttyä psykoterapeuttia.
Asiakkaiden kannalta huolestuttavaa on, että psykoterapeuteista on pulaa ja että he ovat enimmäkseen hyvin toimeentulevia ihmisiä, joille köyhien ja kipeiden elämänkokemus on usein henkilökohtaisesti vieras. Psykoterapeutit ovat kapean uraputken tuotteita, joiden joukosta “hyväosaisenkin” voi olla vaikea löytää itselle sopivaa auttajaa.
Koulutettavilta vaaditaan joka tapauksessa lisäopintoja mm. kehitys- ja kliinisestä psykologiasta, lainsäädännöstä ja etiikasta. Heille tarjotaan koulutusterapeutin työnohjaus harjoittelun ajan. Tämän olettaisi antavan oikean pohjan asiakastyölle, vaikka pohjakoulutus- ja työkokemusehtoja väljennettäisiinkin.
Koulutuksen laadusta on syytä pitää kiinni, mutta pääsyvaatimuksia täytyy avartaa ja rahoitus saattaa linjaan muiden terveydenhuollon ammattien kanssa. Psykoterapian ammattikulttuuri on kantanut hyväksynnän ja avarakatseisuuden eetosta, ei kapeuttamista ja kontrollia. Suomella ei ole varaa antaa mielenterveysongelmien kasaantua samalla kun terapeuteiksi soveltuvia pidetään keinotekoisesti poissa alalta.