Traumaselviytyjä Pete

 

Peter Franzén on käsikirjoittanut ja ohjannut Tumman veden päällä elokuvan. Se perustuu  Franzénin samannimiseen romaaniin. Elokuvassa ukki kertoo tarinan, jossa äkillinen tuulenpuuska heittää hänet sillalta alas ja hän roikkuu sillankaiteesta. Alla möyryävät kosken tummat kuohut. Tummien vesien päällä on myös Pete, joka joutuu todistamaan vanhempiensa väkivaltaista suhdetta. Pete kohtaa ristiriidan, jonka isäpuolen kaksijakoisuus aiheuttaa. Humalassa isäpuoli on toinen ihminen, omien demoniensa ja hylkäämispelkonsa vanki. Elokuvan henkilöt ovat elämän ja kuoleman välillä; he voivat vain selviytyä. Käsittelemättöminä varhaisen vuorovaikutuksen ongelmat johtavat narsistiseen raivoon, epätoivoon tai depressioon.

Kaksi kolmasosaa amerikkalaisista aikuisista on raportoinut jostakin traumaattisesta kokemuksesta lapsuudessaan. Lapsuuden traumaattinen kokemus on enemmänkin elinolosuhde kuin poikkeus. Vanhemmuus on aina epätäydellistä. Vastaanotamme traumaattiset kokemukset erilaisella synnynnäisellä temperamentilla ja vuorovaikutuksessa syntyneillä paremmilla tai huonommilla valmiuksilla. Toinen kestää vähän enemmän kuin toinen. Puhutaan haavoittuvuudesta. Traumaan ei aina tarvita äärimmäistä kokemusta, vaan jatkuva tunnekylmyys, toistuva vähättely tai arvaamattomuus voivat riittää. Elokuva tavoittaa koskettavasti ne pelon hetket, kun perhe tulee kotiin eikä tiedä, mikä sitä odottaa, missä kunnossa isä on.

Peten voimavaroja on lämmin suhde isovanhempiin. Ukin kanssa Pete jakoi yliluonnollisen kokemuksen, valoilmiön, jota hän kutsuu Vetson Petsoksi. Valoilmiöstä tulee Peten mielikuvituskaveri. Se ilmestyy väkivaltatilanteissa, peloissa, riidoissa – Pete pakenee siihen, tai se peittää vahingoittavan, sietämättömän kokemuksen. Vastaavanlaisista ilmiöistä kertovat monet traumaselviytyjät. Voisi olettaa, että ukki kykeni tunnistamaan valoilmiön sotakokemuksiensa vuoksi. Ukilla oli myös mielikuvituksen kyky, tarinankerronta, jonka jatkumona elokuvankin voi nähdä – ja Peten selviytymistarinan.

Valoilmiössä on kysymyksessä dissosiatiivinen puolustusmekanismi. Peten kohdalla se toimii luovalla tavalla. Dissosiatiivinen defenssi voi toimia myös tuhoavasti: leikata kipeän kokemuksen pois, keskeyttää kasvun ja kehityksen ja antaa tilaa aggressiolle ja negatiiviselle persoonallisuuden kehitykselle. Se lieventää kestämättömän tuskan sellaiseksi, että yksilö voi selvitä hengissä. Elämästä tulee  selviämistä psykologisen kasvun sijaan. Puolustusmekanismin tavoite on pelastaa yksilö, mutta hinta on kova. Puolustusmekanismi lupaa, ettei tuskaa enää tarvitse kokea, mutta sen keinot ovat vääristyneet. Jotta kipua ei olisi, ei saa olla suhteessa toiseen, ei saa nauttia. Se eristää ihmisen itsestään ja elämästään.

Traumaselviytyjien kertomuksissa toistuu hengellinen, yliluonnollinen kokemus. Usein tarvitaan mytologinen tarina ennen kuin persoonallinen tarina voi syntyä. Tarvitaan jotakin, mikä ylittää yksilöllisen kivun. Donald Kalsched kertoo kirjassaan Trauma and the Soul pikkutytöstä, jota enkeli estää menemästä isän työhuoneeseen. Äiti kehottaa useasti tyttöä menemään sinne, mutta aina tyttö sanoo enkelin estävän hänen yrityksensä. Isä löytyy huoneesta kuolleena.

Psyyke on varustettu selviämään elämän mahdottomistakin, äärimmäisistä tilanteista. Se, mikä vuorovaikutuksessa on rikottu, voidaan vuorovaikutuksessa myös korjata.  Kokemus saa lopulta inhimilliset mittasuhteet.

Kommentera

E-postadressen publiceras inte.