Parantava luonto – ekoterapeuttisia näkökulmia

Ekopsykologia kritisoi muita psykologisia koulukuntia niiden suppeasta ihmiskuvasta, jossa ihminen on leikattu irti luonnosta ja maapallosta. Psyykkisen kärsimyksen nähdään johtuvan ihmiselle itselleen sekä luonnolle vahingollisesta elämäntavasta. Yksilön kärsimys voi nousta tietoisuudesta maailman tilasta tai eettisestä ristiriidasta omien valintojensa suhteen. Jos näiden kärsimysten tulkitaan ilmentävän jotakin muuta neuroottista kärsimystä tai varhaisen vuorovaikutuksen ongelmia, menetetään kenties jotakin potilaan aidosta kokemuksesta. Jungin analyyttisessä psykologiassa yksilöllisille ongelmille nähtiin kollektiivinen tausta. Jung ei vältellyt kulttuurien, uskontojen tai ajan hengen analyysiä. Neuroosi saattoi olla urbaania, modernin ihmisen kärsimystä. Myös parannuskeinot analyyttisessä psykologiassa ja ekopsykologiassa ovat samankaltaisia. Neuroosista voi parantua, kun yksilö on suhteessa johonkin itseään suurempaan tai kun hän tekee oikeita valintoja elämänsä suhteen.

Ekopsykologia käyttää luonnon sijasta usein termiä non-human world, ei-inhimillinen maailma, viitatessaan merkitykselliseen suhteeseen, joka ei ole ihmisten välinen. Ei-inhimillinen maailma kattaa niin luonnon kuin kulttuurisenkin ympäristön. Ihmisen irrottautuminen ympäristöstään on synnyttänyt keinotekoisen dualismin luonnon ja inhimillisen välillä. Timothy Morton (2009) pitää mahdottomana ajatusta, jonka mukaan ihminen ja luonto olisivat irrallaan toisistaan. Luontoa voidaan romantisoida, jolloin se nähdään feminiinisenä patriarkaatin projektion kohteena. Luontoon suhtaudutaan kuten patriarkaatti suhtautuu naiseen. Luonto, suuri äiti, Gaia, on myös destruktiivinen, arvaamaton ja koostuu dynaamisista prosesseista; se on koko ajan muutoksen tilassa. ’Julma’ on yksi niistä projektioista, joita syntyy tuntematonta kohtaan; sitä kohtaan, joka mielletään toiseksi. Jungin alkuaikojen tekstit ovat dualistisia suhteessaan luontoon. Niissä henkinen kehitys nähdään luonnon vastaisena. Myöhemmin dualismi sulaa ja Jung korostaa kokonaisuutta, psyyken luonnollisuutta ja sen objektiivista ulottuvuutta.

Ekologia on oppi luonnontaloudesta, joka on myös ihmiselämän ja maapallon selviytymisen perusta. Psykoterapia ei voi olla tästä irrallinen saareke, vaan sen tulisi pohjautua ekologiseen ajatteluun. Lähisuhteiden ja varhaisen vuorovaikutuksen lisäksi yksilö on nähtävä suhteessa ympäristöönsä.

Tiedeyhteisö kiistelee siitä, onko uusi geologinen aikakausi, antroposeeni, jo alkanut. Ihmisen vaikutukset maapallolla ovat kiistattoman suuria ja osin jo peruuttamattomia. Alumiinin, muovin ja betonin tuotantomäärät näkyvät sedimenttikerrostumissa. Myös lannoitteiden käyttö ja ydinvoiman käyttöönotto sekä ilmastonmuutos kertovat ihmisen toimista. Loputtomasti ihminen ei voi elää terveesti, jos hänen ympäristönsä tuhoutuu ja myrkyttyy. Planetaaristen tapahtumien psykologinen tutkiminen on välttämätöntä, koska ympäristöongelmat ovat ihmisen käyttäytymisen ongelmia. Ekologisen näkemyksen integroimisella psykoterapiaan voi olla parantavia vaikutuksia. Ekologinen identiteetti tarkoittaa tietoisuutta siitä, miten yksilö on suhteessa ympäristöönsä. Se syntyy jo lapsuudessa. Ekologinen itse on se osa yksilön tiedostamattomasta identiteetistä, joka jatkuu ei-inhimilliseen maailmaan asti ja jonka rajat ovat joustavat. Itse on metaforinen konstruktio. Sen ulottaminen laajemmalle kuin yksilön ruumiin asettamiin rajoihin tai yksilön välittömään lähipiirin, tai varhaisiin hoivasuhteisiin, voi olla terapeuttista.

Itsen rajojen piirtäminen on myös eettinen kysymys. Psykodynaaminen ajattelu on rajannut itsen kehittymisen varhaiseen vuorovaikutukseen. Näkemys on kapea ja korostaa biologisia suhteita sellaisella tavalla, joka ei vastaa nykyisiä perhemalleja. Arkikokemuksen mukainen eristynyt itse käsitys voi olla harhaanjohtava ja vaarallinen. Se syntyi valistuksen ja teollistumisen myötä. Länsimainen ihminen näkee itsensä autonomisena ja riippumattomana. Ekologisen itsen esitteli norjalainen Arne Naess (1985), jonka mukaan ihmisen toimintatapojen muuttaminen edellyttää kokemusta laajemmasta itsestä. Psykodynaamisten teorioiden anti ekopsykologialle on ennen kaikkea ajatus siitä, että ympäristöongelmat perustuvat tiedostamattomille motiiveille. Synkronisiteetti taas on Jungin 1950-luvulla luoma käsite, jolla tarkoitetaan merkityksellistä yhteensattumaa ja joka yhdistää kokemuksellisesti psyyken ja ulkomaailman ainakin hetkellisesti ja tällä tavalla luo yhteyden, joka on itseä suurempi.

Teksti on muokattu johdannosta artikkeliin, joka ilmestyy Psykoterapia-lehdessä 1/2016.

 

Kommentera

E-postadressen publiceras inte. Obligatoriska fält är märkta *