Psykoterapeuttikoulutuksesta tulossa eliitin yksinoikeus

Posted on March 21, 2016 by Harri Virtanen

Joitakin viikkoja sitten kokoonnuimme pienen ryhmän kanssa pohtimaan psykoterapian ja psykoterapiakoulutuksen tilaa. Ryhmäämme kuuluivat Juhani Ihanus, Katriina Järvinen, Marja-Liisa Trux, Nina Honkanen ja Janne Villa sekä minä. Tapaamisesta syntyi seuraavanlainen kirjoitus, joka julkaistiin tänään Helsingin Sanomien yleisönosastolla.

Mielenterveysalan järjestöt ilmaisivat huolensa psykoterapian saatavuudesta (HS 14.3.). Jaamme huolen ja kiinnitämme lisäksi huomion psykoterapeuttien koulutukseen.

Koulutus uudistettiin vuonna 2010 siirtämällä se yliopistojen alaisuuteen. Siirron piti tarkoittaa maksutonta tutkinto-opiskelua. Toisin kävi, koulutus maksaa nykyisin 15 000 – 40 000 euroa. Asiasta ei ole käyty lainkaan julkista keskustelua.

Uudistuksessa pohjakoulutuksen ehtoja kavennettiin huomattavasti, ja hyväksytyillekin aloille asetettiin rajoituksia. Aiempina vuosikymmeninä koulutukseen hyväksytyt filosofit, antropologit, näyttelijät ym. ihmisen tutkijat on rajattu ulos. Yleislinjana on medikaalisten ja ohjaavien alojen yliarvostus suhteessa humanistisiin ja ymmärtäviin aloihin.

Uudistuksen tarkoitus lienee ollut poistaa ns. villit koulutuksentuottajat kentältä ja suojella asiakkaita puoskareilta. Tulos oli toisenlainen painajainen. Opiskelupaikan ratkaisee nyt varallisuus lahjakkuuden ja motivaation sijaan. Taloudellisen riskin kantavat hakijat. Useimpien koulutusten hintaa ei voi tietää etukäteen, koska se määräytyy ryhmäkoon eli maksavien opiskelijoiden mukaan. Kustannukset eivät ole edes verovähennyskelpoisia – asiasta on tehty hallitukselle kirjallinen kysely tänä vuonna.

Myös työkokemuksesta vallitsee kapea normi. Ammatinvaihtajia ei enää haluta koulutukseen – oikea ala tulisi valita heti lukion jälkeen, vaikka elämänkokemukset tunnetusti ovat suunnanneet monet vaativaan auttamisammattiin oman kasvun myötä.

Muutkin reitit psykoterapeuttitarjonnan laajentamiseksi ovat lähes tukossa. Suomen käytäntö ei näytä tukevan Euroopan psykoterapiayhdistyksen pyrkimystä säännösten harmonisointiin. Valvira ei automaattisesti hyväksy EU-maassa hyväksyttyä psykoterapeuttia.

Asiakkaiden kannalta huolestuttavaa on, että psykoterapeuteista on pulaa ja että he ovat enimmäkseen hyvin toimeentulevia ihmisiä, joille köyhien ja kipeiden elämänkokemus on usein henkilökohtaisesti vieras. Psykoterapeutit ovat kapean uraputken tuotteita, joiden joukosta “hyväosaisenkin” voi olla vaikea löytää itselle sopivaa auttajaa.

Koulutettavilta vaaditaan joka tapauksessa lisäopintoja mm. kehitys- ja kliinisestä psykologiasta, lainsäädännöstä ja etiikasta. Heille tarjotaan koulutusterapeutin työnohjaus harjoittelun ajan. Tämän olettaisi antavan oikean pohjan asiakastyölle, vaikka pohjakoulutus- ja työkokemusehtoja väljennettäisiinkin.

Koulutuksen laadusta on syytä pitää kiinni, mutta pääsyvaatimuksia täytyy avartaa ja rahoitus saattaa linjaan muiden terveydenhuollon ammattien kanssa. Psykoterapian ammattikulttuuri on kantanut hyväksynnän ja avarakatseisuuden eetosta, ei kapeuttamista ja kontrollia. Suomella ei ole varaa antaa mielenterveysongelmien kasaantua samalla kun terapeuteiksi soveltuvia pidetään keinotekoisesti poissa alalta.

Lääkkeenä luonto: ekoterapeuttisia sovelluksia

Posted on March 20, 2016 by Harri Virtanen

Psykoterapiassa käsitellään usein suuria elämänmuutoksia, siirtymiä elämänvaiheesta toiseen. Voi olla muuttoja, työpaikan vaihdoksia, avioeroja, luopumista, sairautta. Lääkereseptin sijaan ekoterapeutit saattavat määrätä luontoa hoidoksi: kävelyjä, erämaita, puutarhanhoitoa tai luontovalokuvausta. Kuinka paljon aikaa vietät ulkona päivittäin, voi olla aiheellinen kysymys nykyihmiselle. Potilaita voidaan myös tavata ulkona, puutarhassa, puistoissa, metsäkävelyillä. Jotkut ekoterapeutit puhuvat mieluummin elämänmittaisesta harjoituksesta ’practice’ kuin terapiasta. Terapiassa on aina hoitaja ja hoidettava, diagnoosi ja sen hoito. Terapia sisältää valta-asetelman: potilaan ja terapeutin suhde on epäsymmetrinen tavalla, joka erottaa sen kaikista muista suhteista. Elämänmittainen harjoitus viittaa enemmänkin elämäntapaan kuin terapeuttiseen suhteeseen. Tässä voi nähdä samankaltaisuuden Jungin individuaatiokäsitteen kanssa.

Lontoolainen terapeutti William Pullen juoksee potilaittensa kanssa ja on kehittänyt Dynamic Running Therapy –työtavan.

Ekopsykologia haastaa terapeuttisia traditioita ja kysyy esimerkiksi vastaanottohuoneen merkitystä nykyaikana. Psykoterapian varhaisina aikoina oli tärkeää kytkeä se tieteelliseen tutkimukseen ja vastaanottohuoneen yksi tehtävä oli toimia laboratoriona, jossa oli mahdollisimman vähän muuttujia ja tapaamisen rituaalit olivat toistettavissa. Ekopsykologit kysyvät onko tämä enää tarpeellista. Voiko suljettu toimistohuone vaikuttaa jopa negatiivisesti parantumiseen? Psykoterapia on urbaani ilmiö ja se on kehittynyt kaupungeissa. Sen synty ajoittuu toisen teollisen vallankumouksen aikoihin, jota luonnehtii ennen kaikkea teräksen keksiminen, rautatiet ja tieteen mukaan tulo teollisuuden kehittämisessä. Ennen teollista aikakautta luonto oli elävä, sielutettu, usein äidilliseksi mielletty. Se hoivasi, oli hyväntekijä ja elämän antaja. Se myös hallitsi ihmistä ja aikataulutti elämää. Vasta teollisena aikakautena kuva luonnosta muuttui elottomaksi, hyödynnettävien raaka-aineiden lähteeksi.

Psykoanalyysi pyrki valloittamaan ihmisluontoa tieteellisestä näkökulmasta. Mutta täydellisen hallinnan sijasta johtopäätökset olivatkin sen kaltaisia, ettei ihminen ole herra omassa talossaan. Tiedostamattoman psyyken nähtiin käyttävän valtaa ihmismielessä. Psykoanalyysissa hoidettiin seksuaalista alkuperää olevien neuroosien lisäksi potilaan teolliseen yhteiskuntaan ja kaupungistumiseen kohdistuvia sopeutumisvaikeuksia. Puhuttiin urbaaneista neurooseista. Psykoterapeuttinen traditio on elänyt yli sata vuotta kaupunkien toimistohuoneissa. Onko hysterian, anoreksian, masennuksen ja epävakaan persoonallisuushäiriön jatkumossa seuraavana ekoahdistus? Millaista on maaseudun psykoterapia?

Ekoterapiassa käytetään eläinavusteisia terapioita. Suomessa parhaiten tunnetaan hevosterapiat, joihin on koulutusta Ypäjän hevosopistolla. Hevosia käytetään sekä fysio- että psykoterapiassa. Myös koira-avusteiset terapiat ovat yleistymässä. Green Care –päiville Ypäjällä osallistui yli 200 eläinavusteisista terapioista kiinnostunutta vuonna 2015. Kaikki taiteelliset ilmaisutavat liittyvät ekoterapioihin, kuten myös unien terapeuttinen käyttö. Symbolien kanssa työskentely luo merkityksen kokemuksia ja tarjoaa yhteyden luovaan mielikuvitukseen, luontoon itseensä. Yhdysvalloissa suosittuja ovat erilaiset erämaaretriitit, erämaakokemukset. Suomessa eräkokemuksia käytetään hyvin tuloksin nuorten psykiatrisessa hoidossa. Ville Haanela työskentelee nuorten kuntoutusohjaajana Oulun Diakonissalaitoksen avopalvelu Tsempissä ja kirjoittaa luonnollisesta kuntoutuksesta, jossa yhden luontopäivän hinta on noin kolmasosa erikoissairaanhoidon hoitopäivästä. Erämaaretriittien vaikutuksesta on vakuuttavia tuloksia.

Yksinkertaisimmillaan ekoterapeuttista metodia voi soveltaa ottamalla arviointitapaamiseen muutaman luontokysymyksen mukaan, esimerkiksi seuraavalla tavalla:

Kerro mikä sai sinut hakeutumaan terapiaan tällä kertaa?
Oletko ollut aikaisemmin terapiassa? Milloin ja miksi? Auttoiko se? Jos auttoi, niin miksi? Jos ei, niin miksi ei?
Kerro fyysisestä terveydestäsi? Käytätkö lääkkeitä?
Kerro hiukan lapsuuden kodistasi, perheestä jossa kasvoit.
Kerro nykyisestä elämäntilanteestasi. Ketkä ja mikä on tärkeää juuri nyt?
Kerro uni, jonka muistat.
Millaisia luontokokemuksia muistat lapsuudestasi?
Millaisia kokemuksia sinulla on eläimistä ? Entä tärkeitä paikkoja luonnossa?
Kerro mistä olet kotoisin? Millaisesta ympäristöstä? Millä tavalla lapsuuden kodissasi huomioitiin ympäristöä?

Ekopsykologiassa kiinnitetään huomiota ihmisen lähiympäristöön ja siihen kiintymiseen. Terapiassa voidaan puhua muistoista, jotka liittyvät paikkoihin: maisemiin, rakennuksiin, koulumatkaan, metsäkokemuksiin, elämän tärkeisiin eläimiin. Ekoterapeutit sanovat luonnossa tapahtuvasta terapiasta, että ”anna luonnon parantaa, anna sen tehdä työt”. Erityinen paikka -harjoituksessa mennään johonkin tiettyyn paikkaan useita kertoja eri vuorokaudenaikoina ja eri vuodenaikoina. Kokemus voi toistettaessa olla hyvin meditatiivinen. Hasbachin mukaan harjoituksessa voi pohtia esimerkiksi seuraavanlaisia asioita:

Miltä sinusta tuntuu tässä paikassa ja millaisia mielentiloja koet?
Minkälainen on suhteesi tähän paikkaan?
Mitä suhteita tunnistat tässä paikassa?
Mitä fyysisiä tuntemuksia sinulla on kun olet tässä paikassa?
Mitkä aiheet houkuttelevat sinua kirjoittamaan kun olet tässä paikassa?Mihin huomiosi kiinnittyy tässä paikassa? Mistä olet kiinnostunut?

Luontokokemukset nousevat usein spontaanisti potilaiden kertomuksissa. Luonto on rentoutumisen keino, yksinolon ja mietiskelyn paikka. Se voi lohduttaa suurien menetyksien kohdalla. Ihmiset hakeutuvat luontoon parantuakseen ja kerätäkseen voimia. Suhde luontoon on mielenterveyttä kohentava ja ylläpitävä tekijä. Se täyttää monia psykologisia ja hengellisiä tarpeita. Puhutaan myös huippukokemuksista luontoon liittyen.

Kuluttaminen, narsismi ja ekoahdistus

Posted on March 15, 2016 by Harri Virtanen

Fantasiat loputtomasta tyydytyksestä ja mukavuudesta, tarpeen välittömästä tyydytyksestä liittyvät narsismiin. Narsismia voidaan luonnehtia harhaksi omasta suuruudesta ja erinomaisuudesta, jossa kaikkivoivan minäkuvan takana on arvottomuus ja tyhjyys. Narsistinen yksilö yrittää täyttää ulkoisen minän mahdottomat vaatimukset ja joutuu jatkuvasti turhautumaan ja masentumaan kykenemättömyydessään. Mutta tätä turhautumisen ja tyhjyyden kokemusta narsistinen yksilö pyrkii välttämään hinnalla millä hyvänsä. Narsistinen kuluttajaidentiteetti on kyltymätön ja itseään ruokkiva mekanismi. Siinä oikeaan yhteyden kokemukseen pyritään korvikkeilla, jotka eivät ikinä tyydytä pohjimmaista tarvetta eivätkä vapauta arvottomuuden tunteesta. Philip Cushman on liittänyt yhteen kuluttamisen ja narsismin amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Tänä päivänä narsismi ei ole vain yksilön narsismia vaan se voidaan nähdä kollektiivisena, maailmankuvallisena, länsimaista yhteiskuntaa liikuttavana arvona, ei pelkästään psykopatologisena ilmiönä.

Kuluttaminen on pakonomaista käyttäytymistä, riippuvuutta. Yksilö jatkaa elämäntapaansa, vaikka ymmärtää sen olevan tuhoisaa itselleen, läheisilleen ja ympäristölle. Tämän eettisen ristiriidan tunnistaminen koetaan tuskalliseksi. Se synnyttää defensiivistä käyttäytymistä, tosiasioiden kieltämistä, riippuvuutta, välinpitämättömyyttä ja masennusta.

Kulutustottumukset puheenaiheena terapiassa rakentavat luontevasti yhteyttä potilaan ja terapeutin välillä. Yksilön identiteetti ja elämäntarina ovat niin tiukasti yhteydessä kuluttamiseen, että kuluttamistarinoiden jakaminen on mielekästä. Elämäntarinan voi kertoa kytkeytyneenä auton vaihtoihin. Narsistisesti rakentuvan kuluttajaidentiteetin sijaan voidaan rakentaa ekologista identiteettiä, jossa ruumiilliset, esteettiset ja henkiset nautinnot ovat perustana uudenlaiselle tavalle olla maailmassa ja jossa ekoahdistus ymmärretään merkityksellisenä. Melanie Joy (2010) nostaa esiin lihansyönnin, karnismin, institutionalisoituna, vallitsevana ideologiana, joka on vastoin monia keskeisiä länsimaisia arvoja. Yksilö käyttäytyy vallitsevan paradigman mukaan ja kokee tiedostamattoman ristiriidan, jota käsittelee defensiivisesti. Koska lihansyönti on dominoiva ideologia, sitä ei koeta valintana.

Ekologisten asenteiden on tutkittu länsimaissa asettuvan ainakin kahdelle akselille. Vallitseva sosiaalinen paradigma (dominant social paradigm, DSP) korostaa kasvua ja kehitystä, uskoa teknologiaan ja tieteeseen sekä liberaaliin talousajatteluun. DSP:n malliin kuuluu myös käsitys siitä, että ekologista katastrofia liioitellaan. Uusi ympäristö paradigma (new environmental paradigm, NEP) taas edustaa käsitystä ympäristökysymysten vakavuudesta ja niihin puuttumisen tärkeydestä. Ne yksilöt, joiden asenteissa korostuu DSP arvot, osoittavat vähemmän kiinnostusta ympäristökysymyksiin.

Ihmisiä tuo terapiaan erilaiset psyykkiset kärsimykset, elämänmuutokset, masennus, uupumus tai syyllisyyden tunteet. Se mikä näyttää yksilölliseltä kärsimykseltä, voi ekoterapeuttisesta näkökulmasta olla kollektiivista. Yksilö kokee syyllisyyttä elinympäristöään tuhoavasta elämäntavasta. Voimattomuuden tunne syntyy siitä, että vaikutusmahdollisuudet koetaan vähäisiksi ja ongelman mittakaava valtavaksi. Miten roskienlajittelu voi vaikuttaa väistämättömältä näyttävään massiiviseen ekokatastrofiin? Syntyy välinpitämätön asenne omaa elämää, läheisiä ja maapallon selviytymistä kohtaan. Yksilö voi myös suhtautua defensiivisesti ja kieltää elämäntapansa eettisen ristiriidan. Ekopsykologit ovat verranneet tätä toimintamallia posttraumaattiseen stressireaktioon tai amnesiaan – kieltämällä kestämättömän tilanteen ihmiset ajautuvat yhä syvemmälle itsepetokseen.

Kirjailija Iida Rauma kertoo Helsingin Sanomien haastattelussa ekologisesta ahdistuksesta, joka valvottaa öisin. ”Yritän etsiä paniikin ja asioiden kieltämisen välimaastosta jotain kompromissitapaa elää. Että olisi rehellinen sille tosiasialle, että jotain tosi uhkaavaa ja tuhoisaa on tapahtumassa, mutta pystyisi silti elämään mielekkäästi.”

Potilaitteni kokemukset johdattivat minut tutkimaan ekopsykologiaa. Niin suuri osa asiakkaista esitti kysymyksiä eettisestä elämäntavasta tai ravinnosta, ja koki ekologista ahdistusta, että se pakotti minut arvioimaan työtapojani ja antamaan tilaa ekologisille kysymyksille, myös niiden parantavalle näkökulmalle. Entä jos ekologinen ahdistus onkin perimmäinen oire eikä jonkin muun psykopatologian ilmentymää? Jos potilaitten kokemusta kuuntelisi tosissaan?

Teksti on osa artikkelista, joka ilmestyi Psykoterapia-lehdessä 1/2016

Parantava luonto – ekoterapeuttisia näkökulmia

Posted on March 12, 2016 by Harri Virtanen

Ekopsykologia kritisoi muita psykologisia koulukuntia niiden suppeasta ihmiskuvasta, jossa ihminen on leikattu irti luonnosta ja maapallosta. Psyykkisen kärsimyksen nähdään johtuvan ihmiselle itselleen sekä luonnolle vahingollisesta elämäntavasta. Yksilön kärsimys voi nousta tietoisuudesta maailman tilasta tai eettisestä ristiriidasta omien valintojensa suhteen. Jos näiden kärsimysten tulkitaan ilmentävän jotakin muuta neuroottista kärsimystä tai varhaisen vuorovaikutuksen ongelmia, menetetään kenties jotakin potilaan aidosta kokemuksesta. Jungin analyyttisessä psykologiassa yksilöllisille ongelmille nähtiin kollektiivinen tausta. Jung ei vältellyt kulttuurien, uskontojen tai ajan hengen analyysiä. Neuroosi saattoi olla urbaania, modernin ihmisen kärsimystä. Myös parannuskeinot analyyttisessä psykologiassa ja ekopsykologiassa ovat samankaltaisia. Neuroosista voi parantua, kun yksilö on suhteessa johonkin itseään suurempaan tai kun hän tekee oikeita valintoja elämänsä suhteen.

Ekopsykologia käyttää luonnon sijasta usein termiä non-human world, ei-inhimillinen maailma, viitatessaan merkitykselliseen suhteeseen, joka ei ole ihmisten välinen. Ei-inhimillinen maailma kattaa niin luonnon kuin kulttuurisenkin ympäristön. Ihmisen irrottautuminen ympäristöstään on synnyttänyt keinotekoisen dualismin luonnon ja inhimillisen välillä. Timothy Morton (2009) pitää mahdottomana ajatusta, jonka mukaan ihminen ja luonto olisivat irrallaan toisistaan. Luontoa voidaan romantisoida, jolloin se nähdään feminiinisenä patriarkaatin projektion kohteena. Luontoon suhtaudutaan kuten patriarkaatti suhtautuu naiseen. Luonto, suuri äiti, Gaia, on myös destruktiivinen, arvaamaton ja koostuu dynaamisista prosesseista; se on koko ajan muutoksen tilassa. ’Julma’ on yksi niistä projektioista, joita syntyy tuntematonta kohtaan; sitä kohtaan, joka mielletään toiseksi. Jungin alkuaikojen tekstit ovat dualistisia suhteessaan luontoon. Niissä henkinen kehitys nähdään luonnon vastaisena. Myöhemmin dualismi sulaa ja Jung korostaa kokonaisuutta, psyyken luonnollisuutta ja sen objektiivista ulottuvuutta.

Ekologia on oppi luonnontaloudesta, joka on myös ihmiselämän ja maapallon selviytymisen perusta. Psykoterapia ei voi olla tästä irrallinen saareke, vaan sen tulisi pohjautua ekologiseen ajatteluun. Lähisuhteiden ja varhaisen vuorovaikutuksen lisäksi yksilö on nähtävä suhteessa ympäristöönsä.

Tiedeyhteisö kiistelee siitä, onko uusi geologinen aikakausi, antroposeeni, jo alkanut. Ihmisen vaikutukset maapallolla ovat kiistattoman suuria ja osin jo peruuttamattomia. Alumiinin, muovin ja betonin tuotantomäärät näkyvät sedimenttikerrostumissa. Myös lannoitteiden käyttö ja ydinvoiman käyttöönotto sekä ilmastonmuutos kertovat ihmisen toimista. Loputtomasti ihminen ei voi elää terveesti, jos hänen ympäristönsä tuhoutuu ja myrkyttyy. Planetaaristen tapahtumien psykologinen tutkiminen on välttämätöntä, koska ympäristöongelmat ovat ihmisen käyttäytymisen ongelmia. Ekologisen näkemyksen integroimisella psykoterapiaan voi olla parantavia vaikutuksia. Ekologinen identiteetti tarkoittaa tietoisuutta siitä, miten yksilö on suhteessa ympäristöönsä. Se syntyy jo lapsuudessa. Ekologinen itse on se osa yksilön tiedostamattomasta identiteetistä, joka jatkuu ei-inhimilliseen maailmaan asti ja jonka rajat ovat joustavat. Itse on metaforinen konstruktio. Sen ulottaminen laajemmalle kuin yksilön ruumiin asettamiin rajoihin tai yksilön välittömään lähipiirin, tai varhaisiin hoivasuhteisiin, voi olla terapeuttista.

Itsen rajojen piirtäminen on myös eettinen kysymys. Psykodynaaminen ajattelu on rajannut itsen kehittymisen varhaiseen vuorovaikutukseen. Näkemys on kapea ja korostaa biologisia suhteita sellaisella tavalla, joka ei vastaa nykyisiä perhemalleja. Arkikokemuksen mukainen eristynyt itse käsitys voi olla harhaanjohtava ja vaarallinen. Se syntyi valistuksen ja teollistumisen myötä. Länsimainen ihminen näkee itsensä autonomisena ja riippumattomana. Ekologisen itsen esitteli norjalainen Arne Naess (1985), jonka mukaan ihmisen toimintatapojen muuttaminen edellyttää kokemusta laajemmasta itsestä. Psykodynaamisten teorioiden anti ekopsykologialle on ennen kaikkea ajatus siitä, että ympäristöongelmat perustuvat tiedostamattomille motiiveille. Synkronisiteetti taas on Jungin 1950-luvulla luoma käsite, jolla tarkoitetaan merkityksellistä yhteensattumaa ja joka yhdistää kokemuksellisesti psyyken ja ulkomaailman ainakin hetkellisesti ja tällä tavalla luo yhteyden, joka on itseä suurempi.

Teksti on muokattu johdannosta artikkeliin, joka ilmestyy Psykoterapia-lehdessä 1/2016.

Musta joutsen – vastakohtien kohtaamisesta

Posted on October 13, 2015 by Harri Virtanen

Musta joutsen (2010) elokuva on kuvaus prosessista, jossa psyyke yrittää tasapainottaa yksipuolista elämänasennetta. Minästä pois suljetut, vieraat puolet tuntuvat pelottavilta. Ne ovat jotakin sellaista, mitä tietoisesti halveksimme. Ne voivat myös houkutella puoleensa. Ne ovat yöpuolia, mustan joutsenen ominaisuuksia.

Vastakohtaisuuden kokeminen omassa itsessään ja vierauden ja toiseuden kohtaaminen ulkoisessa maailmassa ovat juuri nyt ajankohtaisia teemoja. Vieraan torjuminen, ja kenties lopulta tuhoaminen, johtaa myös meidän tuhoomme. Yksipuolisen asenteen johtamaa elämää eletään ’kuolleena’.

Helgi Gardarsson on islantilainen psykiatri, jonka kanssa vedimme elokuvan pohjalta seminaarin vastakohtien kohtaamisesta Kööpenhaminan Jung Insituutissa.

Nina haluaa tanssia pääroolin Joutsenlampi-baletissa. Hänen pitää tanssia sekä mustan että valkoisen joutsenen roolit. Hänellä on valmiuksia valkoiseksi joutseneksi, mutta mustaksi hänellä on liian vähän intohimoa. Ninalla on hallitseva äiti eikä hänellä ole suhdetta omaan seksuaalisuuteensa. Hän on miellyttämishaluinen eikä kykene asettamaan rajoja. Rajoja ei myöskään ole fantasian ja todellisuuden välillä. Elokuvassa on useita kohtauksia, joissa fantasia sekoittuu todellisuuteen. Fantasiaa tarvitaan kuitenkin myös uuden syntymiseen ja nautinnon kokemiseen.

Nina ei ole psykoottinen vaan Ninan minä on yksipuolisesti kehittynyt ja hän tavoittelee täydellisyyttä. Mustan joutsenen ominaisuudet on torjuttu pois tietoisesta minäkuvasta.

Musta joutsen elokuva on individuaatiotarina, jossa psyyke pyrkii integroimaan vastakohdat ja monipuolistamaan minän yksipuolista, kontrolloitua suuntautumista. Aivan elokuvan alkuminuuteilla Nina näkee itsensä metrossa, minänsä toisen puolen. Tällaista osaminuutta, varjoa, edustaa myös Lily, joka on Ninaa paljon särmikkäämpi hahmo – seksuaalinen ja sääntöjä rikkova. Lilyllä olisi valmiudet tanssia mustan joutsenen rooli ja hänet nimetäänkin Ninan varalle.

Fantasioissaan Nina kohtaa Lilyn seksuaalisesti. Seksuaaliseen avautumiseen houkuttelee myös baletin johtaja ja ohjaaja Thomas Leroy. Symbolisella tasolla Leroy edustaa nimushahmoa, jonka tehtävä on rakentaa yhteyttä tietoisen ja tiedostamattoman mielen välille.

Tarinan kuluessa Nina kehittyy: hän kykenee nautintoon ja ilmaisemaan negatiivisia tunteitaan. Hän asettaa rajoja ja irtaantuu äidistään. Kun hänen fantasiakykynsä kehittyy, hän kykenee myös nautintoon. Hänelle syntyy ainakin aavistus elämästä ’elävänä’ eikä vain elämästä ’kuolleena’. Kontakti vastakohtien välille syntyy.

Loppuratkaisuna on kuitenkin fantasia, jossa Nina surmaa mustan joutsenen, Lilyn, ja lopuksi kuolee itse. Vastakohdat eivät tule integroiduksi vaan dikotomia säilyy – toisen pitää tuhoutua. Individuaatio on epätäydellinen, negatiivinen.

Elokuvan todellisuus on symbolista, unen todellisuutta. Tosielämässä individuaatio on aina epätäydellistä, vaikkei se johdakaan itsetuhoon. Kehitymme spiraalinomaisesti ja palaamme samoihin asioihin, joskus hitaasti, joskus kaoottisen nopeasti – useimmiten kriisin kautta. Paraneminen ei ole lopullista, terapia ei lupaa ihmeitä vaan kykyä olla kärsimyksen kanssa. Osa tätä kehitystä on vastakohtaisten ominaisuuksien hyväksyminen itsessä ja muissa, sen hyväksyminen, että samaa kohdetta voi rakastaa ja vihata. Että rakkauskin on epätäydellistä