Mielen kuva – kuvan mieli Kansallisteatterissa

Posted on November 27, 2017 by Harri Virtanen

Kertomuksia rajatusta todellisuudesta: Pimeä huone Kansallisteatterissa.

Okko Leon näytelmän pimeässä huoneessa kehittyy ja hajoaa identiteettejä. Leon kuvaamaan perheeseen kuuluu voimakas isä, mestarivalokuvaaja Seemus ja kaksossisarukset, Hannes ja Riikka, jotka molemmat valokuvaavat. Riikka hoitaa Hanneksen lasta Mariusta, ja he muodostavat tyypillisen ydinperheen sijaan jonkinlaisen sisarusliiton, jossa Riikka on ottanut Mariuksen häipänneen äidin paikan. Riikan ja Hanneksen äiti on kuollut.

Pimeä huone käsittelee taiteen ja median etiikkaa yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa voidaan kuvata murha eikä sen julkinen esittäminen suojele uhreja; jossa terroristijärjestö leikkaa kurkkuja tai pudottaa homoja katolta pelotteena länsimaiselle yhteiskunnalle. Voimme nähdä live-kuvaa hukkuvista ihmisistä, mutta se ei estä heitä hukkumasta.

Julmuuksien kuvaaminen ei poista niitä, vaan näyttäisi olevan päinvastoin. Jokainen terrori-iskun tekijä pyrkii maksimaaliseen julkisuuteen. Joukkomurhaan kuuluu fantasia kuuluisuudesta, joka saavutetaan yhä suuremmalla uhrien lukumäärällä ja raaemmalla iskulla. Tämä kaikki on Pimeässä huoneessa läsnä. Julkisuuden tehtäväksi jää todellisuuden näyttäminen, kuvaaminen. Ja millaisen todellisuuden? Todellisuuden, jossa vihapuhe on jokapäiväistynyt ja jossa evoluutiota ei ole. Todellisuuden, jossa eriarvoistuminen lisääntyy ja sodan uhat kasvavat. Jossa ihmisten väliset siteet katkeavat.

Pimeän huoneen keskeinen kuva on kalaverkkoon juuttuneista lasten ruumiista Välimerellä. Kuva on fiktiivinen ja syntynyt ennen ikonista kuvaa rannalle ajautuneesta kolmivuotiaan Aylanin ruumiista.

Riikka sanoo: ”Hanneksen kuva on esteettinen. Kun sitä kattoo, tuntuu, ettei se päästä irti. Se pakottaa mut katsomaan sisälle itteeni, eikä se mitä mä näen, ole kaunista. Se on paha kuva, enkä mä olis halunnu koskaan nähdä sitä. Nyt mä jaan jotakin semmoista, mitä mä en tahtois kantaa itessäni ja se on herättäny mussa jotakin, mikä ei oo hyvää. Kun mä katson tota kuvaa, mä en enää usko ihmiseen enkä maailmaan. Se ei anna mitään toivoa, ei pelastusta tai helpotusta, mä en näe siinä mitään muuta kuin pahuutta. Mä en halua uskoa, että kattelemalla pahoja asioita, me saavutettaisi jotakin hyvää.”

Seemus toivoo alkukuvaa itsestään. Hän toivoo kuvaa sekä pojaltaan että tyttäreltään. Freudilaisessa terminologiassa Urszene, primal scene, on suomennettu alkukuvaksi. Siinä lapsi näkee vanhempiensa sukupuoliyhteyden ja voi kuvitella sen väkivaltaiseksi. Autoritäärinen isähahmo ja kuvatoimiston johtaja elää sankarin tyhjää elämää vailla sisäistä kokemusta itsestään. Hän haluaisi tulla lastensa näkemäksi – aivan kuin Mariuksen pitäisi tulla aikuisten näkemäksi. Pimeässä huoneessa asetelmat vaihtuvat.

Muisti on altis kaikenlaisille vääristymille. Depressiivinen ihminen näkee koko elämänsä epäonnistumisena. Huono itsetunto tuottaa epäonnistumistarinoita. Avioerot tuottavat viholliskuvia ja yhdessä koetusta ja kuvatusta todellisuudesta muodostuu vastakkaisia tarinoita. Kaiken kaikkiaan kertomus itsestämme ja elämästämme on varsin epäluotettava. Se toimii jollakin tavoin arkielämän tarpeisiin nähden, mutta tuottaa myös kestämättömiä elämänvalheita. Kriisi tai trauma voi tuhota jatkuvuuden yhdessä silmänräpäyksessä. Elämän hauraus, arvaamattomuus tai tilanteet, joihin emme voi vaikuttaa, räjäyttävät jatkuvuuden. Kuvat pyrkivät Leon näytelmässä näyttämään sen, mikä on todellisuudelta piilossa. Kuvat myös rajaavat todellisuutta. Ne ovat manipuloitavissa.

Aivot hallusinoivat kuvan todellisuudesta. Ne ovat fysiologisesti samankaltaiset kaikilla ihmisillä. Psyyke ja mieli voidaan olettaa samankaltaiseksi pikemminkin kuin erilaiseksi. Käsityksemme todellisuudesta on aivojen paras arvaus siitä. Jos se on jaettavissa enemmistön kanssa, kutsumme sitä todellisuudeksi. Jos se ei ole jaettavissa, kutsumme sitä psykoosiksi. Mutta se on heijastus, kuva, joka syntyy pimeässä huoneessa. Kuitenkin yhteisyyden ja samankaltaisuuden kokemus katoaa kuluttamisen kulttuurissa erillisyyden harhaan.

Kuinka alkuperäisiä kuvia syntyy pimeässä huoneessa, meidän muistissamme? Kuinka alkuperäinen on identiteettimme? Vai onko se lukemattomia digitaalisia kopioita?

Psykologisia vääristymiä luovat myös uskomuksiin tai kompensaatioihin perustuvat kertomukset. Negatiivinenkin narratiivi luo turvallisuutta.” Minulle käy aina huonosti” -narratiivi toteuttaa itseään ja estää ihmistä astumasta uuteen. Itseinho toistaa sana sanalta tuttuja, vähätteleviä lauseita, jotka ovat peräisin lapsuudesta. Häpeän kokemus värittää koko minäkuvaa. Varhaiset puolustusmekanismit ottavat vallan läheisissä suhteissa tai stressitilanteissa. Joskus yksilön kokemus itsestä ja maailmasta on niin kielteinen ja tuhoava, että aggressiosta tulee koko persoonallisuuden käyttövoima. Tai sitten tarvitaan valeidentiteetti suojelemaan sisintä. Tai suuntaudutaan ulkoiseen sankaruuteen.

Identiteetin pysyvyyttä pönkitetään suorittamisella, lahjakkuudella, rahalla tai vallalla. Meidän yhteiskunnassamme voimakkaita vaatimuksia ovat menestyminen, kuluttaminen ja pärjääminen. Näihin Seemus on ripustautunut ja näihin Hannes ripustautuu. Elämänkululle on luotu polku, jolta ei saa poiketa. Normaliteetti vaatii meitä pysymään kapealla polulla, jonka ulkopuolelle rajaamme toisen, tuntemattoman, pelottavan. Identiteetti, kokemus itsestä, on kuitenkin luonteeltaan joustava, muuttuva eikä ollenkaan niin tarkkarajainen tai alkuperäinen kuin toivoisimme.

Pimeässä huoneessa Riikka varastaa Hanneksen elämän ja Hannes varastaa Riikan osaamisen. Lopulta Riikka tuntuu selviävän. Hän luo kontaktin isään ja näkee Mariuksen. Tarina on Hannekselle tragedia. Hän jää omaan yksinäisyyteensä, eikä pysty luomaan suhdetta läheisiinsä.

Ihminen ei synny yksilönä vaan yksilöllisyys syntyy suhteessa. Ihminen syntyy hoivasuhteeseen. Tämä suhteessa oleminen on ihmisen perusolemus, jossa useat identiteetit voivat toteutua. Olemme suhteessa, yhteisössä, maailmassa. Kulttuurisesti tulemme siksi mitä olemme. Leon näytelmässä nämä riippuvuudet on irtisanottu. Sankarimyytin maailmassa sankari taistelee lohikäärmettä vastaan ja surmaa tämän. Olemme niin samaistuneita sankarin yksilöllisyyteen, että kiellämme kaiken sen, mistä olemme riippuvaisia. Oikeastaan sankari ja lohikäärme ovat yhtä. Psykoanalyytikko James Hillman kirjoittaa: ”Unohtakaa lohikäärme ja surmatkaa sankari!”

Ei ole samantekevää millaisen myytin mukaan elämme. Ei ole samantekevää, miten kuvaamme identiteettiä. Sillä, miten käsitämme itsemme maailmassa, on poliittisia ja eettisiä seurauksia. Jos narratiivi korostaa erillisyyttä ja sankarin maailmaa, se leikkaa yhteisöllisyyttä. Mitä irrallisempia ja erillisempiä olemme, sitä helpompi on osoittaa julmuutta toista kohtaan – onhan se aivan erilainen kuin minä.

Leon näytelmässä on jotain tuttua – ja jotain aivan uutta. Se muistuttaa maisemaltaan ja henkilöiltään Harold Pinterin näytelmiä. Pinterin kuunvalo voisi loistaa Leon pimeään huoneeseen. Seemus, Hannes ja Riikka voisivat kohdata Pinterin maailmassa. Kielellisesti Leo sitoutuu kuitenkin 2000-luvun eurooppalaisen draaman perinteeseen.

Äidin rakkautta ja vihaa Kansallisteatterissa

Posted on March 27, 2017 by Harri Virtanen

Marko Järvikallas jatkaa Marius von Mayenburgin ja Martin McDonaghin traditiota julmuuksien näyttämöillä. Trillerimäisen kolmiodraaman keskiössä on äiti – ja äidin tuhoava rakkaus poikaansa. Näytelmässä viitataan äidin ja aikuisen pojan insestiseen suhteeseen, tai ainakin liialliseen läheisyyteen, josta molemmat ovat riippuvaisia. Saara ja Julius ovat yhdessä sairaita, miehet hyvää tarkoittavia mutta heikkoja. Äidin narsistista pahoinvointia, julmuutta ja omistushalua on vaikeaa, ellei mahdotonta vastustaa.

Saaran sisäinen maailma on mustavalkoinen, tunnekylmä ja manipulatiivinen. Se pyrkii omistamaan kohteensa, ja rajat itsen ja toisen välillä ovat häilyvät. Järvikallaksen näytelmän äiti on ehdoton ja kohtuuton: ”tämä oli sitten tässä, jos et tee niin kuin haluan”. Saaran teoissa ja sanoissa on antisosiaalisia ja narsistisia piirteitä, kuitenkin sillä tavalla, että miehet kokevat hänet myös kiehtovana ja hauskana. Mutta Saaran mustavalkoisen mielen näyttämöllä aikuiset miehet ovat voimattomia.

Isämaailma puuttuu

Hyvässä tapauksessa lapsi tutustuu jo varhain isämaailmaan. Kaikilla ihmisillä on isä- ja äitipiirteitä, feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta. Lapsi voi tutustua molempiin puoliin kaikissa perhemalleissa. Eri ihmiset, instituutiot ja yhteisöt voivat ottaa isä- ja äitirooleja lapsen kehityksessä, ja molemmat maailmat voivat olla yhtäaikaisesti läsnä, vaikka puhutaankin siirtymästä äitimaailmasta isämaailmaan. Isämaailmassa teoilla on seurauksia, siellä on oikeita ja vääriä valintoja, vastuuta omasta itsestä. Äitimaailmassa tuki on ehdotonta, ja tarpeet tulevat tyydytetyksi ja nähdyksi. Molemmat maailmat voivat myös olla vääristyneitä tai vaillinaisia. Vanhemmuus on aina epätäydellistä.

Nuoren itsenäistyessä hänen pitää erottautua vanhemmistaan. Aikuiseksi siirtyminen näyttäisi olevan länsimaisissa yhteiskunnissa häirittyä monella tavalla. Nuoret ovat taloudellisesti riippuvaisia vanhemmistaan ja isät puuttuvat lähipiiristä. Nuori voi kokea fantasiamaailman houkuttelevammaksi kuin todellisuuden, ja siirtymä aikuisuuteen jää tekemättä tai viivästyy.

Feminiinisyyden kokeminen on perustunut naisen oman aggressiivisuuden kieltämiseen ja fantasiaan ei-aggressiivisesta identiteetistä. Äiti on suojeleva, uhrautuva ja lempeä. Japanissa raskaana olevien naisten itsemurhaluvut ovat korkeita juuri valtavien ja epärealistisien vaatimuksien vuoksi. Kollektiivisesta kokemuksesta puuttuu Suuri äiti, joka on tappavan julma; maaäiti, joka hautaa niin hyvät kuin pahat, vammautuneet ja terveet. Suuri äiti toimii kuin luonto.

Näytelmän henkilöt selviävät, mutta ne ongelmat, joita se kuvaa, voivat johtaa traagisiin lopputulemiin. Saara yrittää solmia uutta suhdetta ex-puolisoaan muistuttavan miehen, Tapanin, kanssa, mutta rakkaus aikuiseen poikaan, Juliukseen, vie voiton. Tapani yrittää tulla Saaran elämään luopumalla kaikesta omastaan.

Perhetragedioita ja satuja

Anneli Auerin aviomies murhattiin 1.12.2006 kotonaan. Perheessä oli neljä lasta ja kaikki olivat murhahetkellä kotona. Soitto hätäkeskukseen on julkaistu ja nauhalla kuuluu miehen kuolema sekä lasten ääniä. Auerin osuutta murhaan alettiin tutkia vuonna 2009. Murhasyytteistä hänet vapautettiin vuonna 2015. Hän sai kuitenkin seitsemän vuoden ehdottoman tuomion lapsiin kohdistuneista seksuaalirikoksista, jotka tapahtuivat vuosina 2007−2009.

26.10.2014 33-vuotias perheenäiti ajoi tahallisesti päin bussia, jossa hänen miehensä oli kyydissä. Äidin autossa sai surmansa myös kolme lasta, joista kaksi nuorimmaista, yksi- ja kaksivuotiaat, olivat pariskunnan yhteisiä. Perheenäidin on kerrottu olleen mustasukkainen.

23.11.2014 noin 40-vuotias äiti saa isän lähtemään jääkiekko-otteluun. Isän parin tunnin poissaolon aikana hän hukuttaa 1,5 kk vanhan vauvan sekä 2-vuotiaan lapsen. Perhe oli ulospäin ongelmaton, isä tunnollinen ja äidillä hyvä ura, mikään ei viitannut tekoon. Sosiaalisessa mediassa äiti oli kirjoittanut downshiftaamisesta ja siitä kuinka hyvä on olla lasten kanssa.

Naisen aggressio tunnistetaan kulttuurisesti ja juridisesti erityiseksi: äitiä oman lapsensa surmaajana käsitellään edelleen juridisesti erityistapauksena. Äidin tekemä lapsensurma tuomitaan lievemmän asteikon mukaan kuin miehen tekemä lapsen surma tai muu henkirikos. Sen taustalla on naisten historiallisen huono oikeusturva sekä turvaton taloudellinen asema, synnytyksen jälkeiset mielenterveyden ongelmat ja äidin kokonaisvaltainen vastuu vauvasta verrattuna isään. Monet perhehelvetit tänä päivänä kantavat historiallisia ja kollektiivisia taakkoja johtuen pääosin naisen vuosisatoja kestäneestä alistamisesta ja yksilöt ovat näiden voimien pelinappuloita.

Järvikallaksen näytelmässä äiti on pyrkinyt suojelemaan poikkeavasti käyttäytynyttä poikaansa, kun taas isä olisi halunnut hakea ulkopuolista apua. Tähän ristiriitaan lienee näytelmän parisuhde kaatunut. Voidaan myös ajatella, etteivät pojan ongelmat ole perinnöllisiä, vaan vuorovaikutuksessa syntyneitä: äidin psykopatologia oireilee pojassa ja miehet pelastavat itsensä ja katoavat – tai liian sinisilmäisinä tulevat tuhotuiksi. Lähes koomisella tavalla Tapani yrittää luoda suhdetta Juliukseen hahmoterapeuttisin metodein.

Saduissa käsitellään noita-akkoja, jotka tappavat ja paistavat lapsia; äitipuolia, jotka tuhoavat lapsiaan, ja vanhempia, jotka yhdessä hylkäävät lapsensa metsään kuolemaan. Hylätyn lapsen kokemus ja tuhoavan vanhemmuuden kohtaaminen on satujen tavallista ja synkkää rakennusainetta. Satuhetkiä voidaan katsoa kahdelta suunnalta: toisaalta lapsi käsittelee kauheimpia kuviteltavissa olevia asioita ja toisaalta vanhemman omat tappavat yllykkeet käsitellään turvallisesti.

Kehtolaulutraditiolla on myös vanhempaa rauhoittava funktio: on kiinnostavaa ajatella kehtolaulujen merkitystä vanhemman murhanhimoisten ja aggressiivisten yllykkeiden rauhoittajina. Se sisällyttää ja tyynnyttää nämä ei-hyväksyttävät tunteet.

Fantasiaa ja perversioita

Susanne Weldon esittää kirjassaan Mother Madonna Whore, Idealization and denigration of Motherhood (1988) varsin epämukavan ajatuksen, joka liittyy perversioihin koskien äiti-lapsi suhdetta. Naisten perversiot jäävät helpommin huomaamatta, koska ne tulevat ilmi pääasiassa suhteessa lapsiin. Miesten perversiot ovat näkyvissä, ja niitä hyväksikäyttää valtava pornoteollisuus. Weldon antaa ensin esimerkin miehen perversiosta: mies haluaa kumppaninsa käyttävän hoitajan univormua. Naisen kärsimys ja epämukavuus syntyy siitä, että hän kokee miehensä olevan kiinnostunut vain omasta fantasiastaan, se on miehen mielen luomus ja mies harrastaa seksiä tämän luomuksen kanssa, ei vaimonsa. Mies on narsistisesti identifioitunut naiseen. Yksilöllisesti nainen katoaa tässä aktissa.

Tällaista narsistista identifioitumista voi tapahtua Weldonin mukaan myös äiti-lapsi suhteessa. Lapsi katsoo äitiinsä ja näkee itsensä. Normaalisti äiti voi nähdä hetkittäin lapsessa itsensä, mutta hän korjaa tämän. Korjausliike on tässä keskeistä. Perverssissä vanhemmuudessa korjausta ei tapahdu. Äiti jää kokemukseen, jossa lapsi on osa itseä. Samantyyppisiä mekanismeja on perhesurmien taustalla, olipa tekijänä mies tai nainen. Tällaisessa tilanteessa itsensä vahingoittaminen laajenee lapsen vahingoittamiseen.

Lasten hyväksikäyttö ei aina tarkoita äärimmäisiä väkivaltaisia tai seksuaalisia tekoja vaan se voi olla kätkeytyneenä toissijaisiin päämääriin: 11-vuotias tavoittelemassa yliopistopaikkaa, vanhempien tiukkaa urheiluvalmennusta tai ylikorostuneita vaatimuksia. Saaran halu olla päästämättä Juliusta on samankaltainen narsistinen identifikaatio. Lapsi ei tule nähdyksi yksilönä vaan fantasian ruumiillistumana aivan samoin kuin kumppani sairaanhoitajafantasiassa.

Fantasia voi myös olla negatiivinen ja syyllistävä, jolloin vanhempi ei näe lapsensa potentiaalia vaan väheksyy tai kadehtii lasta ja tukahduttaa lopulta tämän kasvun. Kuin ihmeen kaupalla, tällaisestakin vuorovaikutussuhteesta voi selvitä.

Suomalainen väkivaltainen nainen?

Tilastollisesti suomalaiset naiset eivät ole sen useammin väkivaltarikoksista tuomittuja kuin naiset muualla Euroopassa. Tosin aggressiivisuutta on muunkinlaista kuin väkivaltavana purkautuvaa. Miesten tekemällä väkivallalla on useammin vakavat seuraukset, mutta väkivaltaa kohtaavat sekä miehet että naiset parisuhteissaan lähes yhtä paljon. Silti neljä viidestä poliisin tietoon tulleesta väkivallan teosta on miesten tekemä. Naisten kokema seksuaalinen väkivalta ja sen uhka ovat kasvavia ongelmia Suomessa.

Järvikallas näyttää äidin tappavan halun, joka on valmis menemään loppuun asti, ja pojan, joka lopulta pyrkii vapautumaan äidistään ja luomaan muita suhteita, irrottautumaan fantasiamaailmasta ja kokemaan epätäydellistä ja ristiriitaista rakkautta, jossa voi myös joutua hylätyksi. Rakkautta, jonka erottamaton osa on aggressio.

Teksti on myös Kansallisteatterin blogeissa ja näytelmän käsiohjelmassa. Näytelmätekstin voit ostaa Holvin verkkokaupasta!

Lääkitystä ihmisenä olemiseen

Posted on February 15, 2017 by Harri Virtanen

Hyvä professori. Me olemme masentuneita – mutta syystä! Te tarjoatte lääkettä pitkäaikaiseen alakuloon (dysthymia) ja jopa huonoon itsetuntoon (HS 30.1.2017). Kerrotte, että jotkut saattavat pitää masentuneisuutta osana persoonallisuuttaan. Kyllä! Mihin unelmaan, ellei lääketehtailijan, kuuluu ajatus elämästä ilman murheita ja alakuloa? Millainen ihmiskäsitys on tämän tarjouksen takana?

Sanotte, että ”alituinen alakulo voi olla oire sairaudesta, josta moni kärsii tietämättään.” Meillä on hyviä syitä alakuloon. Yleismaailmallinen tilanne kärjistyi muutamassa kuukaudessa. Kollektiivinen huoli kasvoi valtavasti. Meillä on myös hyviä syitä nauttia elämästä ja kokea, että elämme. Mutta meillä ei ole yhtään hyvää syytä lääkitä tätä ihmisenä olemisen peruskokemusta.

Hyvä professori. Ei ole lääkettä, joka parantaisi huonon parisuhteen. Tai työttömyyden. Ei ole lääkettä, joka auttaisi meitä tekemään oikeita päätöksiä. Ei myöskään ole itsetuntoa parantavia lääkkeitä. Eikä lääkkeitä, jotka estäisivät meitä näkemästä ympäristötuhoja tai epäoikeudenmukaisuutta.

Sanotte, etteivät nämä tarjoamanne lääkkeet aiheuta riippuvuutta – niistä on vain tavattoman vaikea päästä eroon. Sanotte, että sivuvaikutuksia saattaa olla. Mutta silti kannattaa hakea lääkitys sairauteen, jota ei tavallinen lääkäri edes tunnista, mutta varmasti lääkitsee mielellään, koska muuta keinoa hänellä ei ole! Eikä ole teilläkään. Sanotte, että lääkitys tehoaa jopa paremmin kuin psykoterapia.

On se kumma, miten vähän lääkkeettömiä hoitoja puolustetaan. Toisaalta teidän arvovaltaista näkemystänne, hyvä psykiatrian professori, on vaikea lähteä vastustamaan. Rohkenen kuitenkin yrittää.

Ihmisillä on vaistonvaraisia keinoja hoitaa tätä alakuloa. He kävelevät, käyvät metsässä, harjoittavat liikuntaa, puhuvat, hakevat pieniä nautintoja, harrastavat seksiä. Joku kertoi menevänsä sänkyyn peittojen alle kolmeksi päiväksi, kun masennus nostaa päätään. Joku harrastaa kulttuuria. Jos kyky nauttia elämästä katoaa radikaalisti ja toivottomuus lisääntyy, he hakeutuvat terapiaan. Ja terapiassa kyllä löydetään lääkkeettömiä keinoja tulla toimeen tämän salaperäisen sairauden kanssa, jota elämäksi myös kutsutaan.

Minä valitsen ihmisenä olemisen, en vain sen kohokohtia, en vain hyvää oloa ja hyvää mieltä ja katkeamatonta tyydytystä. Haluan nähdä asiakkaitteni kanssa myös notkoihin ja varjopaikkoihin.

Länsimaisen sivistyksen lyhyt oppimäärä

Posted on December 13, 2016 by Harri Virtanen

Olin haastateltavana C.G. Jung ja kollektiivinen alitajunta Yle Puheessa Länsimaisen sivistyksen lyhyt oppimäärä sarjassa. Kerron, mitä Jung kirjoitti viimeiseen postikorttiinsa Freudille ja mitä välirikko hänelle merkitsi. Vuodet 1913-1929 oli kiinnostavaa aikaa analyyttisen psykologian synnyssä. Jung kutsui aikaa “luovaksi sairaudeksi”, creative illness, ja ajaksi, joka oli kaiken myöhemmän tieteellisen työn pohjana. Hän kirjoitti ja kuvitti vasta vuonna 2011 julkaistun kirjan The Red Book, Punainen kirja, tuona aikana. Kuuntele haastattelu Areenasta!

“Sveitsiläinen psykiatri Carl Gustav Jung tunnetaan analyyttisen psykologian perustajana. Jung oli Sigmund Freudin kollega, josta Freud toivoi työnsä jatkajaa, mutta heidän yhteistyönsä päättyi välirikkoon. Tästä alkoivat psykoterapia-alan yhä jatkuvat eri koulukuntien väliset riidat, mitä dramaturgi, psykoanalyytikko Harri Virtanen pitää valitettavana.

Ihmisen sisäistä kokemusta korostanut C.G. Jung kehitti muun muassa teorian kollektiivisesta piilotajunnasta, arkkityypeistä ja yksilöitymisestä. Jungin maailmassa tärkeässä osassa ovat uskonto, myytit, sadut ja unet.

Toimittajana on Salme Unkuri.”

Lapsi ja kriisi

Posted on May 6, 2016 by Harri Virtanen

Soili Poijulan Lapsi ja kriisi (Kirjapaja 2007/2016) kirjasta on otettu kolmas ja uudistettu painos. Poijula käy kriisiterapian perusteoksessa läpi tavallisimmat lapsuuden ajan traumat ja kriisitilanteet sekä niistä selviytymisen edellytyksiä ja keinoja. Kirja antaa pohdittavaa ja työkaluja niin vanhemmille, pedagogeille kuin ammattiauttajillekin. Poijula kuvaa kirjassaan trauma- ja kriisiteorioita sekä trauman hoitomuotoja. Aluksi käsitellään stressiä, kriisiä, traumaa ja surua. Perheväkivalta ja seksuaalinen hyväksikäyttö saavat oman lukunsa.

Suurimmalle traumatisoitumiselle altistaa Poijulan mukaan toisen ihmisen tahallinen vahingonteko.

Tutkimusten mukaan jopa kaksi kolmasosaa lapsista kohtaa traumaattisen tilanteen – näin ollen trauma kuuluu elämään. Sen tähden on hyvä tuntea myös luontaisia selviytymiskeinoja ja miten ne ovat syntyneet. Toisilla lapsilla resilienssi on parempi kuin toisilla. Sitä voidaan turvallisessa ympäristössä vahvistaa. ”Joillekin lapsille pettymysten kestäminen ja selviytyminen pienistäkin vastoinkäymisistä on vaikeaa, mutta on myös lapsia, jotka näyttävät selviytyvän melkein mistä vain. Selviytymisessä auttavaksi tekijäksi on paljastunut resilienssi. Se tarkoittaa yksilön joustavuutta ja kykyä palautua voimakkaan tai pitkän puute- tai stressijakson jälkeen.” Resilienssin synnynnäinen tekijä on temperamentti. Resilienssin vahvistamiseen voidaan käyttää mindfulnessia ja ongelmanratkaisukyvyn kehittämistä.

Poijula erottelee kriisiauttamisen toimintamalleja ja antaa konkreettisia esimerkkejä: miten puhua läheisen kuolemasta tai itsemurhasta, miten valmistella lasta vakavan sairauden kohdatessa, miten selittää raiskauksen tai pedofiilin uhriksi joutumisen. Joskus apuna voi käyttää satuja. Joskus voi kertoa aikuisen sairastuneista ajatuksista esimerkiksi itsemurhan tai seksuaalisen hyväksikäytön kohdalla. Lapsi ymmärtää, että aikuisen ajatukset voivat sairastua eikä tapahtumiin ole voinut ennalta vaikuttaa, koska aikuinen ei ole kertonut sairastuneista ajatuksistaan. Lapselle voi korostaa, että jos ajatukset sairastuvat, siihen voi saada apua.

Poijula kuvaa myös kriisi-interventiomenetelmiä. Lopuksi hän käsittelee muita kriisitilanteita, joita lapsi voi kohdata kuten ero, päiväkoti- ja koulukiusaaminen, vanhemman irtisanominen, vakava sairaus, loukkaantuminen, liikenneonnettomuudet, itsemurha, henkirikos, suuronnettomuus ja miten kertoa lapselle pakolaistilanteesta.

Lapsia varten ei ole kehitetty omaa kriisiteoriaa vaan se noudattelee yleistä kriisiteoriaa. Poijulan mukaan lapsille tärkeää on tieto siitä, että kriisillä on alku, keskikohta ja loppu. Surutyössä ei tarvitse olla reipas ja voimakas vaan kipeitä tunteita saa kokea. On kuitenkin hyvä tietää, että kipu hellittää. Poijula korostaa turvallista ympäristöä ja rutiinien jatkuvuutta. Yksikin turvallinen aikuinen riittää, mutta sosiaalinen verkosto, jossa kaikilla on oma rooliinsa, on tärkeä. Aikuinen ei saa pakottaa traumatisoitunutta lasta reagoimaan tietyllä tavalla, vaan hänen tulee kyetä vastaanottamaan lapsen reaktiot hyväksyen.

Kuolemasta voi puhua konkreettisesti lapsen kehitystason mukaisesti. Lapselle voi kertoa konkreettisesti, mitä vainajalle tapahtuu kuoleman jälkeen. Traumaperäinen oireilu voi jatkua useita vuosia, aikuisuuteen asti. Vaikka kirja keskittyykin lapsen kriiseihin, se on erinomaista luettavaa myös aikuisten kanssa työskenteleville terpeuteille. Ensinnäkin, koska aikuisten kriiseissä on usein lapsia osallisena, ja toiseksi, koska lapsuuden traumaattiset kokemukset säteilevät aikuisuuteen asti. ”Lapsi ei ole vain passiivinen kohde vaan hän etsii aikuista, joka on ystävällinen ja kiinnostunut.”

Häiriökehitykseltä suojelevia ominaisuuksia ovat riittävä älykkyys, tunteiden säätelykyky, myönteinen minäkäsitys, usko oman tilanteen turvallisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen sekä motivaatio toimia omassa ympäristössä. Psykologisia tekijöitä ovat minän vahvuus, sosiaalinen kyvykkyys, ongelmanratkaisukyky sekä yhteyden kokemisen tunne. ”Vahva tunne omasta itsenäisestä minuudesta , jota kukaan ei pysty tuhoamaan, auttaa selviytymään.”

Mikään perhemalli ei ole immuuni parisuhteeseen, talouteen tai terveyteen liittyville ongelmille.

Kirjoitus on ilmestynyt Psykoterapia-lehdessä 1/2016