Käänteen tunnistamisen taidosta

Japanilaisissa saduissa ei taistella lohikäärmettä vastaan, tottelemattomuudesta ei rangaista kuolemalla eikä pahakaan aina kuole. Niissä konflikti voidaan ratkaista esteettisesti. Koko länsimainen psyyke perustuu rangaistukseen ja sen uhkaan, ja sitä kautta häpeään. Länsimaissa patriarkaatti on tietoisuuden ensisijainen viitekehys. Näin ollen sadut lännessä paljastavat maskuliinisuuden hirviömäisyyden naishahmolle, jonka mies on tavallisesti vanginnut.

Siinä missä eurooppalaisten satujen naishahmo joutuu näkemään maskuliinisuuden pimeän puolen, japanilaisten satujen mieshahmo kohtaa feminiinisyyden varjot, mutta ei saa siitä rangaistusta. Esimerkiksi krokotiiliksi paljastunut nainen vain katoaa ja suru jää.

Konflikti voi itämaisessa sadussa ratketa vaikkapa niin, että sadun henkilöt vaihtavat runoja keskenään tai kauniilla luontokuvalla. Länsimainen tarina vaatii toimintaa ja taistelua. Itämainen sankari voi olla hyvinkin passiivinen. Vain yllättävä käänne asioiden kulussa tuo muutoksen, ei niinkään sankarin oma tahto ja päämäärä. Japanilaisissa saduissa kauneuden kokemukseen yhdistyy ymmärrys menettämisestä, viime kädessä kuolemasta.

Mistä käänteessä on kysymys? Aristoteleen mukaan käänne tapahtuu onnesta onnettomuuteen tai päinvastoin. Se on kaikkia draaman henkilöitä koskettava toiminnansuunnan muutos. Se kuuluu draaman maailmaan – reaalimaailmassa ei aristoteelisia käänteitä ole.  Se on draaman elementti, joka kuvaa jotakin elämän –  tai psyyken – perimmäistä ilmiötä. Japanilainen traditio tuntuisi myös käsittelevän ontologista käännettä, jonka tunnistamista voi harjoitella ja jolle voi herkistyä.

Olipa kerran parantava lähde ja eräs mies näki unta, että lähteelle tuli soturi, joka oikeasti olikin jumala. Soturi tuli niin kuin unessa ennustettiin, ja ihmiset palvoivat häntä. Soturi esti monta kertaa ihmisiä palvomasta häntä ja sanoi olevansa vain tavallinen soturi. Viimein hän kuitenkin uskoi  ihmisiä ja hyväksyi jumaluutensa. Soturille käänteen toi toisen ihmisen näkemä uni.

Elokuvassa Varjokenraali kenraalia muistuttava sikopaimen otetaan kenraalin kaksoisolennoksi. Kenraalin kuoltua sikopaimen omaksuu hänen oikeudenmukaiset arvonsa ja luonteensa.  Kun kaksoisolentoa ei enää tarvita, hänestä halutaan päästä eroon. Lopussa Varjokenraali juoksee yksin vihollisen joukkoja vastaan – sikopaimenesta on sisäisesti tullut kenraali. Tässäkään sikopaimen ei ollut itse aktiivinen käänteen suhteen, vaan sen aiheutti sattumanvarainen yhdennäköisyys.

Jos olemassaoloamme luonnehtisivat jotkut hauraammat prinsiipit kuin nykyiset kollektiiviset arvot, ja jos herkistyisimme niille, voisiko elämäämme löytyä yllättäviä, esteettisiä ratkaisuja kamppailun sijaan?

 

 

 

 

 

 

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *